Hänelle oli selvinnyt, ettei uskonnossa ollut tärkeintä sen ulkonainen muoto, ei edes opinkappalten vanha asukaan, vaan se, että ihminen eli, eli sisällisesti uutta, täydellisempää elämää. Näin hän oli päässyt henkisyyden korkeammalle tasolle, jolta katsottuna elämä oli ruvennut näyttämään toiselta kuin ennen. Hän oli oppinut ymmärtämään enemmän ja suhtautumaan myönteisesti sellaiseenkin, jota hän ennen oli jyrkästi tuominnut.
Mutta tämä uuden uskonnollisen maailman löytö oli vaikuttanut sangen haitallisesti hänen ulkonaiseen asemaansa. Kun hän ei kuulijakuntansa kehittymättömyyden vuoksi voinut uusia oppejaan julistaa, hän oli vuosien varrella yhä enemmän sulkeutunut itseensä, vetäytynyt erilleen ihmisistä, muistamatta, että nämä luonnonlapsen uteliaisuudella seurasivat jokaista hänen askeltaan. Harhaopista he eivät pystyneet puhumaan, mutta he puhuivat sitä enemmän hänen muuttuneesta olennostaan. He moittivat häntä ylpeäksi.
Jonatan Stark oli alkuaikoina esiintynyt moitteettomasti puettuna, arkipäivinäkin kauluksissa ja kalvostimissa. Silloin olivat lainiolaiset ihailleet hänen 'alhaisuuttaan'. Nyt, kun hän sisäiseen maailmaansa vetäytyneenä ei enää tullut tarpeeksi kiinnittäneeksi huomiota ulkonaiseen, kummastelivat seurakuntalaiset, että mies paikatuissa sarkahousuissa saattoi olla niin luoksepääsemätön ja ylpeä. Vain joskus, kun yksitoikkoiset, toistensakaltaiset päivät eivät enää tuoneet minkäänlaista pienintäkään vaihtelua tullessaan, hän saattoi keskellä viikkoa pukeutua juhlapukuun ja astella pappilan salissa pitkin, miettivin askelin. Oli, kuin olisi epätoivoinen sieluparka kiiltävien kaulusten ja kalvostinten avulla rimpuillut pinnalla pysyäkseen. Oli miten oli: tulos tällaisesta "muodonvaihdoksesta" oli hänelle itselleen tavallisesti ollut sangen vähäinen, mutta ulospäin, kirkonkyläläisiin, se aina oli vaikuttanut voimakkaasti. "Mitäs nyt kirkkoherra juhlii, kun on luopunut paikkahousuistaan ja pukeutunut parhaaseen verkaan? Ja oikein kauluksissa keskellä viikkoa! Oliko siellä vieraita, vai mitä juhlaa pappilassa vietettiin?"
Kauppias Raattaman palvelijatar oli juossut ottamaan siitä selvää, mutta palannut pettyneenä takaisin. Ei sinne vieraita ollut tullut eikä pappilan palvelijatar ollut tiennyt mitään merkkipäivästäkään. Kirkkoherran rouva vain oli sanonut papalla taas olevan hänen raskaat aikansa. Mitkä ihmeen raskaat ajat? Lainiossa, hyvätuloisessa seurakunnassa, ja kaksi tervettä ihmistä, joiden lapsetkin jo olivat aikuiset? Palkkaa runsaasti ja työtä vähän. Ei siinä olisi luullut raskaiden aikojen käsiksi pystyvän.
Mutta kirkonkyläläiset eivät ymmärtäneet, he, jotka olivat seudulla syntyneet ja kasvaneet. He eivät käsittäneet, kuinka musertavaksi hiljaisuuskin toisinaan saattoi ihmiselle käydä, — ihmiselle, joka oli elänyt vilkkaammissa oloissa. He eivät aavistaneet, että pappi taisteli synkkämielisyyden kanssa, taisteli kunnes voitti.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Jonatan Stark leikkinyt sielussaan kuin lapsi päivänpaisteisella nurmikolla.. Kaikki oli tuntunut ihmeellisen hauskalta ja mielenkiintoiselta. Hän oli muuttunut aivan lapselliseksi, niin että hänen vaimonsa oli täytynyt väkistenkin nauraa. "Kun nyt yltyy kiilloittamaan vanhojen kaulusnappien kantojakin!" "Siunatkoon sitä pappaa, se on toisinaan juuri kuin pikkuinen poika!" Mutta Julia-rouva ei ymmärtänyt, että kun hänen miehensä sielussa paistoi päivä, tuli hänelle tavaton kiire saada kaikki yhtä kirkkaaksi ja loistavaksi ympäristössäänkin. Ja kun ei lopuksi enää muuta kiilloittamista löytynyt, hän haki kaulusnapit esille ja ryhtyi kiilloittamaan niiden mustuneita kantoja.
Taikka — kyllähän Julia-rouva sen tavallaan ymmärsikin. Sellaisina päivinähän todettiin kaikenmoiset pikkuasiat. Neule kirkkoherran paulakengissä oli ihan riittävän korkea. Ne olivatkin norjalaista mallia, jota Lainiossa yleisesti käytettiin. Ja se Johan Henrik Huikuri oli kerrassa erinomainen suutari. Paria vanhaa kaulusta saattoi yhtä hyvin pitää nurinpäinkin, kunhan Julia-rouva vain ne nurjalta puolen silitti. Ruskeaa kenkämustetta oli vielä puoli purkkia. Se riitti vielä ensi kesän yli, joten ei tarvinnut tilata uutta. Mutta se piti säilyttää kosteassa ja kylmässä paikassa, jottei se kuivaisi. Sandra-piika sai nimenomaisen määräyksen viedä purkin kellariin.
Ne olivat valoisia päiviä Lainion pappilassa. Aurinko paistoi saliin myöhäissyksyn vaisulla loisteella, mutta Jonatan Stark kulki hyräillen kukkaruukulta toiselle kooten pudonneita lehtiä kouraansa ja heitellen niitä uuniin. Hän poimi sielunsa alakuloisuuden siruja ja hävitti ne tyyten. Isävainajan kuva riippui hiukan vinosti seinällä. Se oikaistiin matemaattisella tarkkuudella. Kirjoituspöydän pulpettialmanakka, joka osoitti viittä vuotta ajassa taaksepäin, sai uuden imupaperin. Kynän varret varustettiin uusilla terillä, lyijykynät teroitettiin ja lopuksi ryhtyi kirkkoherra hiomaan puukkoaan.
"Saisit sinä kerran laskea kyökkiveitsetkin, Jonatan", oli Julia-rouva sanonut nähdessään miehensä työinnon. Sitä ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Oikopäätä oli Jonatan Stark lähtenyt suntion mökille. Siellä oli hyvä pyörätahko, jolla sopi teroittaa. Mäki-Roope oli vääntänyt tahkoa ja Jonatan Stark laskenut. Hänen sielussaan olivat taas pitkästä ajasta soineet elämän sävelet ja veitsistä piti tulla hyvät. Oliko Roope koskaan nähnyt parempaa terästä? Se oli sitä kuuluisaa Kauhavan rautaa, josta jo laulussakin mainittiin. Niinpä niin. Hyvää taisi olla, mutta hyvää oli Norjan teräskin. Raaterovan porvarilla oli kerran ollut puukko, jolla oli saanut ajaa parran, milloin vain halusi. Oliko kirkkoherra koskaan sellaista puukkoa nähnyt?
Yksinkertainen Roope! Hän oli ollut onnellinen nähtyään kerran Raaterovan porvarilla "sellaisen puukon". Hän olisi tuntenut itsensä sata kertaa onnellisemmaksi, jos kerrankin olisi saanut istua pääkaupungin parturin tuoliin. Hän, Jonatan Stark, oli istunut niissä monta monituista kertaa. Mutta — mahtoikohan käydä niin, että hän joskus tulisi kadehtimaan Roopen onnea?