Eikö Julia ollut joskus laulanut:
"Dort, wo du nicht bist,
dort ist das Glück?"
(Siellä, missä sinä et ole,
siellä on onni.)
Kummallista, kummallista kaikki.
IV.
Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin pitäjämatkat? Kuka luettelee ne lukemattomat ahkionjäljet, jotka talvien kuluessa ovat piirtyneet lumisten aapojen pintaan? Yhdeksäntoista vuoden tuiskut ovat ne peittäneet umpeen.
Kuka voi osoittaa ne levähdyskivet, joilla Lapin pappi on pitäjämatkoillaan istunut, sillä aikaa kuin opas pisti piippuun "Ruijan leikkoja" ja yksikantaan jutteli ilmoista ja vuodentulotoiveista? Erämaa lepäsi ympärillä hiljaisena. Sääsket vain survoivat vimmoissaan. Niiden kiukku ihmistä ja jokaista elävää kohtaan oli pysynyt samana sitten aikojen alun. Sama yksitoikkoinen ininä, vuoroin intohimoisempi, vuoroin tylsä ja kalsea. Niin — kuka voi laskea ne hyttyset, jotka Jonatan Stark on yhdeksäntoista kesän kuluessa pyyhkäissyt kasvoiltaan maahan? Niiden nimi on legio ja ne makaavat hajallaan pounumättäiden lomissa ja saraheinäin tyvillä antaakseen laihan, säälittävän pienen ruumiinsa höysteeksi karulle maalle.
Nyt, kun Jonatan Stark tietää pääsevänsä pois, hän kulkee muistoissaan entisiä pitäjämatkojaan. Hän retkeilee yhdeksäntoista kesää ja talvea. Mutta nyt kuluvat matkat kuin siivellä pyyhkäisten. Vanhat muistot antavat valjastaa itsensä ahkion eteen ja hui! — ne suorittavat nuo tutut taipaleet suunnattomalla nopeudella. Ne käyttävät häntä eksyksissäkin kädenkäänteessä ihan. Ne juoksevat aavat, jängät ja tunturiseljanteet pienessä, lyhyessä tuokiossa, kaikki pysähdysajat lukuunotettuina. Jonatan Stark, ehtii useamman kerran hengessään huutaa: "hohooi!" johon hiljainen, luminen kiveliö vastaa: "hohooi!" Mutta kerran hän on huutanut "hohoita" tuska ja epätoivo sydämessä.
Hän oli jo luullut jääneensä erämaahan kuolemaan.
Hän muistaa senkin päivän kuin eilisen. Se oli tapahtunut kolmantena talvena hänen tulonsa jälkeen. Hän oli silloin hoitanut Tenomuotkan kappeliseurakuntaa, josta pappi oli muuttanut etelään kulkusten soidessa. Tuo pappi, Filemon Krook, oli sillä kertaa upeillut purgapeskissään kuin keisari kruunausmanttelissa, ja hän, Jonatan Stark, oli hiukan säälinyt miestä. Hän oli vielä silloin elänyt nousutunnelmissa ja oli melkein loukkaantunut Filemon Krookiin. Tämä oli rekeen istuessaan lausunut: "No, terve, Jonatan Stark, jos löydät piippuni sieltä käsivarren puolesta, niin pidä se muistona minulta." Filemon Krook oli ollut sellainen iloinen velikulta. Seuraavana syksynä hän oli lähtenyt "käsivarteen" kouluntarkastusmatkalle. Siitä matkasta oli vähällä ollut muodostua hänen viimeisensä.