Lähdettyään tuossa neljän tienoissa iltapäivällä Kierukkavaaran talosta aikeissa ajaa Äkässuvantoon, Norjan puolen kirkolle yöksi, hän olikin ajanut harhaan. Kierukkavaaran Kalla oli yksityiskohtaisesti neuvonut: — piti vain välttää vasemmanpuoleista heinätietä, joka parin, kolmen kilometrin päässä talosta oli valtatieltä poikennut syrjään.
Hän oli lähtenyt. Iltapäivä oli ollut kaunis, tuollainen surumielisyyttä herättävä Lapin kevättalven iltapäivä, ja keli erinomainen. "Humu", hänen uskollinen ajokkaansa, oli tolvannut virkeänä. Se oli Kierukkavaarassa saanut runsaasti jäkälää. Hän oli vaipunut omituisiin tunnelmiin. Hänestä oli tuntunut, että hän oli viimeisen päivän mies, joka ajeli auringonlaskua kohti. Maailma hänen takanaan pimeni, mutta edessäpäin loisti avaruus kirkkaana. Sinne… kauas meren äärille oli kerääntynyt koko maailma. Siellä… rannattomalla rannalla, lumihuippuisten tunturien totisina katsellessa, pidettäisiin tuomio kaiken lihan yli, sillä siellä oli valoa. Yksinäiset mökit joen rannalla olivat näyttäneet autioilta. Aurinko oli kullannut niiden pienipuitteisia ikkunoita. Se tarkasteli, olivatko kaikki lähteneet. Kaikki, kaikki olivat menneet. Vain hän, Jonatan Stark, Lainion pappi, oli ajellut vielä kuin myöhästyneenä, tutkien itseään. Hiljaisuus hänen ympärillään, laskevan auringon raukea hohde lumelle, oli nostattanut kaikenmoisia kysymyksiä hänen sielunsa sisimmästä. Oli ollut taas yksi niitä hetkiä, jolloin hän oli käynyt käräjiä itsensä kanssa. Ympäröivä luonto oli hellittämättömällä tavalla pannut hänet katumaan sellaistakin, jota hän tavallisissa oloissa ei katunut. Hän oli taas kokenut, että Lapin hiljaisuuden keskellä elämän pikkutapauksetkin saivat aivan uuden tunnesisällön.
Tällaisissa omituisissa, hiukan raskasmielisissä tunnelmissa hän oli ajellut eteenpäin yhtään huomaamatta, että poro oli poikennut heinätielle. Hän oli ajellut menemään tarkaten auringonlaskun aikaansaamia värivivahduksia taivaalla. Jo olivat hävinneet viimeisetkin keltaiset juovat ja hämärä oli laskenut tiheänä huntuna yli seudun. Ympäristö oli ruvennut elämään eikä hiljaisuus ollut enää tuntunut niin oudolta.
Jänkiä ja aapoja ja vuoroin metsäsaarekkeita. Hän oli hiukan ihmetellyt. Niemi, jonka yli hänen oli ollut ajettava, oli tuntunut luonnottoman laajalta. Eikä hän edellisiltä matkoiltaan Krookin kanssa ollut siellä puolen muistanut jänkiä olevankaan.
Mutta tie oli ollut leveä ja kova. Se oli johtanut suoraan eteenpäin yli järviltä näyttävien aukeamain ja kiivennyt toisinaan synkkään korpeen.
Oikealla puolen oli kohonnut tunturinselkiä, toinen toistaan korkeampia. Tie oli kulkenut matalampaa vaaran seljännettä, jossa kasvoi vankkoja, kääkkyräisiä mäntyjä. Niiden välistä olivat kuumottaneet siniseltä välkehtivät tunturit, joita tiestä oli näyttänyt erottavan vain jyrkkä, kapea rotko.
Hän oli pysäyttänyt poronsa ja katsonut tulitikun valossa kelloaan. Se oli osoittanut puolta yhdeksää. Tavallisten laskujen mukaan hänen olisi jo seitsemältä pitänyt olla perillä Äkässuvannossa. Hän oli huomannut eksyneensä.
Sinä iltana olivat Norjan tunturit saaneet kuulla Lainion kirkkoherran Jonatan Starkin messuäänen. "Hohooi, hohooi!" Kaikesta päättäen ne olivat pitäneet ääntä hyvänä, sillä ne olivat kilpaa — tosin hiukan kuin ilkkuen — vastanneet: "Hohooi!" Mutta hän, Jonatan Stark, ei ollut sinä iltana ollut leikkipäällä: — hän oli tuntenut itsensä vaivaiseksi syntiseksi.
Eksyneen mielialoja ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on itse kerrankin pahanlaisesti eksynyt. Jonatan Stark tiesi sen illan jälkeen, mitä kaikkea voi mieleen tulla.
Hän oli siirtynyt kuin itsensä ulkopuolelle katselemaan elettyä elämäänsä. Ja se, mitä hän oli nähnyt, oli nostattanut kaipauksen kyyneleet hänen silmiinsä.