Hän oli istunut kumoonkäännetyllä ahkiolla ja tarkannut elämänsä eri jaksoja. Ne olivat vyöryneet hänen silmäinsä ohitse kuin kuvaelmat moniosaisessa näytelmässä.
Jonatan Stark ylioppilaana istumassa sängyssään "Saima"-nimisessä matkailijakodissa Helsingissä. Hämärä, hauskannäköinen huone ja sen pöydällä ikkunan edessä valkoinen ylioppilaslakki. Sen hän oli edellisenä iltana saanut ja rinta laajeni vieläkin Alppilan muistoista. Ylioppilas nousee vuoteestaan, asettaa ylioppilaslakin päähänsä ja jää paitasillaan katselemaan nukkuvia kivimuurien päätyjä…
Toinen kuva: — Jonatan Stark nuorena pappiskokelaana seisomassa Porvoon vanhassa tuomiokirkossa. Valkohapsinen piispa alttarilla puhuu lempeästi. Hän puhuu kristittyjen veljeydestä. Jonatan Stark katselee alttaritaulua edessään. Niin selvinä, niin häikäisevän kauniina hän ei ollut koskaan nähnyt itämaalaisten pukujen loistavia värejä kuin silloin eksyksissä ollessaan. Vapahtajan sininen tooga oli näyttänyt yhtä siniseltä kuin kaakon taivas hänen ajaessaan jokea pitkin…
Hän ei ollut hirvennyt ajatella Lainion pappilaa sen yksityiskohtia myöten, vaan oli torjunut ne kuvat mielestään hukkuvan epätoivolla. Tuo pieni rakennus oli tuntunut paratiisilta, mutta niin saavuttamattomalta. Hän oli riistäynyt niistä kuvista irti luontaisella päättäväisyydellään, joka ei vielä ollut häntä tyystin jättänyt. "Ei pappilaa, ei pappilaa"; hän oli hokenut haaliessaan kokoon puita yönuotiota varten. Hänellä oli onneksi ollut kirves ja tulitikut matkassa. Poro oli viety kaivamaan pienen matkan päähän ja hän itse oli heittäynyt maata ahkion suojaan tulen loisteeseen. Olipa sillä kertaa osoittautunut hyväksi, että hän ylioppilasaikanaan oli nukkunut rakovalkealla useamman yön. Mutta maat olivat silloin olleet tutut. Nyt ne sitävastoin olivat uppo-oudot. Sinä yönä hän oli täydellisesti käsittänyt Jaakobin tilan tämän viettäessä yötään erämaassa kivi päänsä alla. Eroitus oli vain ollut siinä, ettei hän ollut unissa nähnyt enkeleitä, vaan hirvittäviä susilaumoja, jotka joka hetki olivat valmistautuneet hyökkäämään hänen kimppuunsa.
Vitkaan, perin vitkaan oli päivä valjennut. Hämärä oli kuin kiusaa tehden viipynyt lumella ja puiden oksilla. Hän oli seurannut sen leikkiä toivon ja pelon vaiheilla. Kunhan ei aamusta vain rupeaisi satamaan lunta. Silloin hän ei osaisi takaisin. Hän oli lähettänyt korkeuteen palavan rukouksen: "Ei lunta, ei hinnalla millään!" Uutistalokkaat väylän varrella toivoivat sitä kyllä. Heistä oli ollut vielä liian jyleä ajaa. Mutta hän, Jonatan Stark, oli hengessään taistellut heidän toivomuksiaan vastaan. Kai Jumala sentään oli siksi oikeamielinen, että pani ainakin kymmenen velttoa huokausta yhtä kiinteää, hätääntyneestä sydämestä lähtenyttä rukousta vastaan, — kun sen vielä päällepäätteeksi rukoili mies, joka hoiti kahta seurakuntaa. Suunnilleen tähän tapaan olivat hänen ajatuksensa risteilleet. Arveluttavan kohtalon painon alla hän ei ollut johtunut ajattelemaan, kuinka naiviksi hän oli tullut uskossaan, — hän, laudatuurin pappi ja rovastin poika kymmenennessä polvessa. Mutta mitä välitti Lapin kiveliö laudatuureista ja rovastinpojista. Se kohteli kaikkia samalla tavalla taivuttaen oppineen Lainion kirkkoherrankin ajattelemaan yhtä mutkattomasti kuin ajatteli joku lappalainen. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, ettei lunta ollut satanut.
Hän oli ajanut entisiä jälkiään takaisin ja kymmenen tienoissa aamupäivällä istunut jälleen Kierukkavaaran pirtissä.
Mutta — siellä hän oli jälleen ollut laudatuurin pappi ja rovastinpoika kymmenennessä polvessa. Hän oli kertonut yöllisen seikkailunsa ja siitä oli ollut leikki kaukana. Kun ihmiselle tuli oikea hengenhätä, merkitsi hänelle elämää tai kuolemaa sellainenkin jokapäiväinen seikka kuin tämä: — ripsahuttiko aamuyöstä lunta vai ei. Jos olisi hiukankin ripsahuttanut, ei hän, Jonatan Stark, nyt istuisi tässä muistelemassa, vaan harhailisi, tiesi missä. Mutta kun ihminen oikein sydämensä pohjasta huusi Herraa, oikein sillä Eliaan rohkeudella: että "näytä tänä päivänä" j.n.e., silloin tuli apu. Sen oli hän, Jonatan Stark, saanut elävästi kokea.
Talonväki oli päivitellyt ja siunaillut. Hyvänen aika sentään! Me tässä nukutaan, tuuhotetaan lämpimässä… ja sillä aikaa pappi paljaan taivaan alla! O Herra Jietari, kokonainen yö metsässä! Todellakin: — jos vain olisi ripsahuttanut, ei pappi olisi osannut takaisin. Tässä meidän isä juuri noustessaan toivotteli, että annapa nyt ripsahuttaa hiukan enemmän… mutta varjelkoon, se olisi ollut sama kuin varma kuolema… (Kierukkavaaran Liisa oli säikähtyneenä pysähtynyt keskelle lattiaa ja hänen silmistään oli saattanut lukea, mitä hän ajatteli.) Olisipa nyt Jumala vain Kallan toivomuksen kuullut, olisivat Kierukkavaaran lehmät tosin saaneet vereksiä heiniä, mutta Lainion pappi olisi eksynyt erämaahan. Ja kuin yhteisymmärryksestä taivaallisen haltijan kanssa oli Liisa-emäntä laittanut kahvipannun tulelle tavallisuudesta poikkeavalla kiireellä.
Kirkkoherran eksymisestä oli riittänyt puhetta koko aamurupeamaksi. Oli siinä yksi ja toinen aamuaskar jäänyt toimittamatta, mutta eihän nyt aina ollut pappikaan talossa ja vielä sellaisen retken jälkeen. Yksi ja toinen naapurikin oli pistäytynyt Kallan pirttiin ja jokainen oli saanut tarpeekseen siunailla ja päivitellä. Kun nyt ihan oppaatta, kulki! Kun nyt ei Kallakaan ollut lähtenyt papin matkaan? — Kalla oli joutunut hiukan ahtaalle. — Kuinkapa se hän… kun se Ruukikin oli kulkenut yksin… Vieläpä nyt Ruuki, joka oli sellainen tunturien karpeaja. Se poika ei välittänyt, vaikka olisi viikon kiveliötä kiertänyt, kunhan vain tupakat riittivät. Oli se sekin eksynyt kerran ja juuri samalle kairalle. Piippunsakin oli äijä pudottanut ja niin oli ollut kovassa tupakantuskassa, että "rötkäleitä" oli tehnyt Kuttasen Petterin lapsen ristimäkirjasta. Ei ollut sattunut muuta paperia matkaan. Paluumatkalla hänen oli häätynyt ottaa lapsen nimet ja kummit uudelleen muistiin. Oli siinä jo ollut hätä… papilla.
— No, kun ei repinyt käsikirjastaan lehtiä?