— Ei… sekin oli jäänyt kotiin. Se oli…Ruuki-pappi sellainen, ettei sillä toisinaan ollut rippineuvojakaan matkassa. Mikä lie ollut… maailman harava… hänkin, mutta iloinen ja leikkisä mies. Ja Kierukkavaaran Kalla oli ruvennut kertomaan Ruuki-papista.
Kerrankin… Äkässuvannossa oli nimismies panettanut tämän kiinni. Ei ollut tuntenut Suomen puolen pappia. Tämä oli tainnutkin olla ensi kertaa Äkässuvannossa käymässä… Oli tiukannut passia kylän tiellä… No… eihän papilla mitään kirjoja ollut. Ei muuta kuin lähde konttoriin. Ruuki-pappi oli talsinut nimismiehen edellä ja pyydellyt, että eikö hän saisi pappilassa käydä… Hänellä olisi ollut kirkkoherralle asiaa… Mitä vielä… ei kirkkoherra joutanut kaikkien kulkurien kanssa… Mitäpä siinä. Ruuki-pappi oli talsinut nimismieheen ja sielläkös oli tiukalle otettu… Mistä mies ja mikä nimi? Hilemon Ruuk… Ammatti? Pappi… Mitä… pappi? "Tässä ei kieroileminen auta!" Kyllä… pappi kuin pappi! Ei se siitä parannut. No… merkillistä! "Ettehän vain ole Tenomuotkan pappi?" "Kyllä, juuri se enkä kukaan muu." Nimismies oli pyydellyt anteeksi ja noitunut itsekseen. "Ei se mitään", oli Ruuki-pappi vakuutellut, "saatiinhan tehdä tuttavuutta." — Kyllä oli Äkässuvannon kirkkoherra nauranut ihan katketakseen, kun oli tapauksen kuullut.
Sellaista se oli. Missä lie nyt sekin mies? Ainakohan asunee siellä
Helsingin korvallisella?
Siellä oli, mutta ikävää kuuluu pitävän.
— Ikävää? Mitenkäs siellä ikävä… sakeammassa kansassa?
Niin — kummalta se kuului, mutta niin oli pastori Krook kirjoittanut, että yksinäisyyden tunne saattoi siellä toisinaan käydä vielä painavammaksi kuin Lapissa. Katuvan kuului muuttoaan.
Kierukkavaaran Kalla oli vaipunut mietteisiinsä. Hän oli pudistanut päätään. Sen hän hyvin käsitti, että hänen moisellaan siellä olisi ollut ikävä. Mutta — Ruuki-pappi, joka oli valittanut ikävää täällä ja nyt — ikävä siellä. Herroista ei päässyt koskaan selvyyteen.
Ei se ole ainoa kerta ollut, jolloin Jonatan Stark on eksyksissä harhaillut. Mutta niin pahasti kuin tuolla kertaa tuskin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Aina hän oli sentään taloon yöksi päässyt.
Niin — ne Lapin talot. Olivat nekin hiukan omituisempia paikkoja kuin talot muualla maailmassa. Jonatan Stark oli tehnyt sen havainnon, että kuta pohjoisempana ihminen asui, sitä hatarammin hän asumuksensa kyhäsi. Lainiossa käytettiin jo kaksoisikkunoita ihan yleiseen, mutta Tenomuotkan puolella niitä ei tavattu lainkaan. Pakkanen huurusi kyynärän pituudelta ikkunan raoista huoneeseen, joka sekin oli niin kylmä, ettei riisuutuminen tullut kysymykseenkään. Talonväki istui takkatulen ääressä aamusta iltaan. Siinä pysyi sentään sulana. Mutta aamulla kun herättiin, oli kahvikuppi jäätynyt lautaseen kiinni. Koko hoidon saattoi korvasta kiikuttaa pataan.
Monenlaisissa paikoissa hän oli näiden yhdeksäntoista vuoden aikana öitä viettänyt. Nyt poismuuton edellä oli niiden muisteleminen hauskaa. Lapinkota oli sentään jäänyt parhaiten mieleen. Sellaisessakin hän oli useampia öitä maannut.