Yhtä murheettomina vaellettiin siis seuraavalla viikolla apteekille Flooran päiville. Siellä ei tosin tanssittu, mutta siellä oli taas muuta hauskaa, varsinkin herroilla. Apteekkari vei miesvieraansa apteekin suuhuoneeseen ja tarjosi todit. Silloin juteltiin taas vahvasti viranhoidosta ja sähkölaitoksesta, joka kerran tultaisiin rakentamaan Kyläkosken rannalle, ja jolloin Lainio kiitollisena muistelisi kolmea aatteen miestä, metsänhoitaja Malmströmiä, apteekkaria ja Jonatan Starkia. Horsta-vallesmanni ei ottanut ryypiskelyyn osaa, sillä hän oli sitä mieltä, ettei Lapissa saanut väkijuomia ollenkaan nauttia.
Mutta siihen panivat Malmström ja apteekkari jyrkästi vastaan. Laissa oli kielletty vain Lappiin tuonti, mutta juonnista ei oltu mainittu sanaakaan. Jos veli Horsta tapasi jonkun väkeviä kuljettamassa, silloin: — pass på! — mutta ei muulloin.
Nimismies väitti vastaan. Kuinka silloin voitaisiin juoda, jos ei kerta saanut tuoda?
Niin juuri — siinäpä se niksi olikin. Mutta — jos jonkun onnistui tilkkanen tuoda, niin ettei veli Horsta sitä huomannut, silloin hän sai myös sen juoda. Ne lainsäätäjät olivat noin vain hienosti jättäneet tuollaisen pienen takaportin. Ne olivat hienoja miehiä — siis: terve!
Horsta-vallesmanni jäi siis auttamattomasti tappiolle niin juristi kuin hän olikin. Minkäs sille mahtoi. Mutta tappiostaan närkästyneenä hän ei kannattanut sähkölaitostakaan. Mikäpäs siinä: jälkipolvi jättäisi hänet mainitsematta vuodattaessaan kiitollisuuttaan aatteen kannattajille. Yhtähyvin olisi nyt Horstakin otettu mukaan. Mutta — joka jäi pois, se jäi pois. He, apteekkari, metsänhoitaja ja pappi, aikoivat kerran kuolemansa jälkeen ajaa triumfivaunuissa läpi Lainion kylän ja kuunnella Konrad Raattaman juhlapuhetta, joka päättyisi huutoon: "Eläkööt Lainion myllyn ryynikivet!"
Olipa siis toukokuu juhlien kuukausi. Julia Starkin almanakassa oli nimittäin vielä yksi punainen viiva sen kuukauden kohdalla. Se oli Alarik-nimen alla. Sen omistaja oli apteekkari Tapfer ja siis: — sinä päivänä kokoonnuttiin taas apteekille panemaan uudelleen pystyyn Lainion sähkölaitosta ja ajamaan triumfivaunuissa Lainion kylän läpi. Mutta siihen juhlat loppuivatkin pitkiksi kuukausiksi. Olihan niitä sattunutkin yhden kuun osalle tavallista enemmän. Joudettiin siis paastoamaan ja odottamaan Gottfridin päivää.
Gottfridin päivän vietto oli näet muodostunut suurenmoisimmaksi kaikista — ainakin miesten mielestä. Silloin ei tosin tarjottu totia, ei soitettu gramofoonia eikä tanssittu, mutta sittenkin pitivät miehet, että Horstalla oli kaikkein hauskin. Se johtui kai siitä, että jokainen oli edellisenä yönä ollut ensi kertaa jäniksenajossa ja sai nyt kertoa kokemuksiaan.
Jokaisella olikin kerrottavaa yllin kyllin. Kirkkoherra oli ollut metsällä apteekkarin kanssa ja heidän saaliinsa oli kaikkiaan kahdeksan jänistä. Lukumäärää sitä oli siinäkin, — mutta nimismies, päivän sankari, oli ampunut kaikkiaan kahdeksantoista! Ja ihan yksin. Se vasta oli ollut alstuuti! Hän, Horsta, oli soittanutkin sen vasta kotiin lähtiessään. Niin oli puhaltanut lujaa, että Raatikaisen mökissä olivat kaikki heränneet, luullen tuomiopäivän koittaneen.
Vieraat iskivät toisilleen silmää. Se oli sitä Horstan metsästystä. Mies liioitteli silmää räpäyttämättä kuin turkkilainen, varsinkin jos oli jahdista ja yleensä pyyntihommista kysymys. Se tiedettiin vanhastaan ja Horsta oli siinä suhteessa parantumaton. Ei hänelle enää kehdattu siitä huomauttaakaan. Se ei olisi sitäpaitsi sopinutkaan, — varsinkaan nimipäivillä. Dortte-rouvan leivokset olivat kuulut kautta Lainion ja talo muutenkin vierasvaraisuuden esikuva. Kuunneltiin siis tyynesti talonisännän lohkomisia, joita kyllä riitti.
Vai kahdeksantoista? Millä suunnalla oli veli ollut?