Niin, milläkö suunnalla? Hän oli kulkenut ristiin rastiin koko Rajasaaren ja ampunut jok'ikisen, mitä siellä löytyi. Ja kahdeksantoista niitä oli löytynyt. Sen saattoi todistaa vaikka Raatikaisen Heikki, joka oli ollut apuna kantamassa saalista kotiin. Se olisi kai kuulunut Norjalle, koska saarikin kuului, mutta kun Norjan hallitus ei kerta ollut asettanut ketään oikeuksiaan valvomaan, oli hän, Horsta, merkinnyt jänikset Suomen tiliin.
Kyllähän Horsta tunnettiin. Ei hän raja-asetuksista isosti välittänyt, vaikka esiintyikin viina-asioissa ankarana. Mutta se nyt taisi olla enemmän Dortte-rouvan ansiota ja kuin oikusta oli lakikin sattunut Horstan puolelle.
Gottfridin päivillä ei kuitenkaan väitelty kieltolaista — ei, se kuului apteekkiin — vaan puhuttiin yksinomaan pyssyistä, koirista ja pyyntiasioista. Vanha Malmström kuunteli juttuja ihastuksissaan. Hän ei enää jaksanut metsälle. Hän siis nautti kaksin verroin veli Horstan kokemuksista tällä alalla. Uskoivatko veljet, että hän, Horsta, oli kerran saanut yhdellä laukauksella kaksi hanhea, kaksi haapanaa ja koppelon?
Se oli tuntunut mahdottomalta. Mutta — älähän huoli, kyllä Horsta osasi selittää.
Hän oli muutamana keväänä jäänlähdön aikaan ollut Kuruseljässä. Niinpä niin. Silloin hän äkkää joella, alempana, kaksi hanhea ja kaksi haapanaa jäälautan reunalla. No mitäs… hän lähtee hiipimään rinnettä alas ja pääsee tuuhean kuusen alle. Siinä on jo kerrassa soma tähtäyspaikka. Hän tähtää… tähtää… odottaen, että linnut asettuisivat yhteen linjaan. Jopa asettuivatkin… asettuivat riviin kuin sotamiehet. No, nyt oli hyvä laukaista. Hän tärähyttää ja — kups! — sinne kaatuvat linnut jäälautan reunalle.
Mutta — miten ollakaan — saman kuusen latvassa, jonka alla hän oli lintuja vaaninut, istui iso koppelo. Hän, Horsta, ei tiennyt siitä mitään. Naapurikuusen latvassa taas kyykötti koppelohaukka. Tämä oli tietysti ajanut koppeloa, mutta ihmisen nähdessään luopunut hetkeksi takaa-ajosta. Siinä istuvat nyt molemmat katsellen toisiaan, koppelolla sydän kurkussa. Kun laukaus pamahtaa, kahahtaa koppelo lentoon. Silloin — tui! — koppelohaukka suoraan koppelon niskaan. Mutta raskas lintu ei olekaan niin helppo saalistettava. Koppelohaukka räpyttelee… räpyttelee… mutta ei pääse kohoamaan. Yhä alemmas painuu vedenpintaa kohti. Silloin — juuri kuin Horsta hyökkää paikalle, saa koppelohaukka kyntensä irti koppelon seljästä. Jo ovatkin molemmat ihan joessa. Hän, Horsta, hotaisee haavoitettua lintua pyssynperällä ja niin on hänellä viisi lintua selkään lyötäväksi. Jos veljet eivät usko, kysykööt Dortelta. Hän kyllä todistaa, että heillä syötiin samana päivänä hanhea ja koppeloa.
Uskoivathan veljet, mikä ettei… kummempiakin niitä oli maailmassa sattunut.
Niinpä kyllä.
— Vai miten oli se sinun kerrallinen oravanmetsästyksesi, Horsta?
Malmström katsoo nimismiestä veitikka silmäkulmassa.