Niin — olihan se sekin. Kolmattasataa "häntähirvasta" yhdestä ainoasta honganrungosta.
Kolmattasataa? Jo nyt Jonatan Stark panee sinut pannaan, Gottfrid
Forstadius!
Se oli totinen tosi! Eikä hän, Horsta, ampunut laukaustakaan.
Ei laukaustakaan? Sinä olet sentään suurenmoinen valehtelija,
Gottfrid Forstadius. Sinä olet taiteilija sillä alalla.
No vaikka tuosta poikki! Nimismies asettaa kämmensyrjän kaulalleen ja tekee paljonpuhuvan liikkeen. Katsokaas, hän kaasi kerran Halsikankaalla hongan. Mitä hän sillä teki, sitä hän ei nyt oikein muista. Mutta samapa se — pääasia vain, että hän kaasi kerran Halsikankaalla hongan. Niinpä niin. No ihme ja kumma! Honka oli ontto sisältä ja täältäkös rupesi tippumaan kuolleita oravanpoikasia ihan köytenä aivan. Hän laskee ja laskee… pääsee kahteensataan ja heittää. Niin — niitä oli hyvän joukon kolmattasataa. — Katsokaapas… orava oli joka vuosi penikoinut samaan honganrunkoon. Syystä tai toisesta olivat poikaset kuolleet… nähtävästi paleltuneet. Siitä tuo tavaton luku, heh!
Vanha Malmströmkin innostuu. Hänkin on metsästänyt viisikolmatta vuotta, vaikka ei olekaan yhdellä kertaa saanut kolmattasataa "häntähirvasta" niinkuin Horsta, — mutta yhtä ja toista on hänellekin sentään ehtinyt tapahtua. Uskoivatko veljet, että hän kerran oli ampunut jäniksen pimeässä, ihan säkkipimeässä?
Mikä ettei… kyllähän se uskottiin. Veli oli vain hyvä ja kertoi.
No niin… hän oli kerran ollut pikku Hubertuksen, poikansa, kanssa metsällä. Siinä…, kotiin palatessa, oli puhe johtunut erilaisiin ampumatapoihin. Toiset olivat sitä mieltä, että oli varminta käydä hanat päällevedettyinä. Mutta hän, Malmström, oli aina vastustanut sellaista tapaa. Se oli ensinnäkin vaarallista: — pyssy saattoi laueta tapaturmaisesti — ja sitten: — se ei ollut ylimalkaan tarpeellistakaan. Kyllä metsämies ennätti alasviedessään vetää molemmat hanat päälle, jos tarve vaati. Sitä hän oli ollut pikku Hubertukselle selittämässä, kun tämä samassa oli huudahtanut: 'Pappa, jänis!' Hän oli katsonut, missä, missä? Pimeää metsä-aukeamaa oli kiitänyt valkoinen otus. Herre jämmer! Hän, Malmström, oli kuin vaistomaisesti suorittanut äsken selittämänsä liikkeet: pyssy alas!… hanat päälle!… tähtäys ja… pam! (Toinen piippu oli tyhjennyt.) Sen synnyttämässä valaistuksessa uusi tarkistettu tähtäys ja… pam! Sitten — säkkipimeys ylt'ympäri ja syvä hiljaisuus, kunnes pikku Hubertus huudahtaa: 'Pappa, siinä on jänis kuolleena.' Herre jämmer, se oli ollut laukaus, mestarilaukaus kerrassaan!
Vanha Malmström nauraa kyynelet silmissä. Vanha muisto virkistää hänen sydäntään jalon viinin tavoin. Herre jämmer, kyllä toisinaan sattui niin kummituksen kummasti, että saattoi jo ruveta epäilemään, oliko paholainen mukana pelissä.
Hänelle oli edellisellä viikolla sattunut sellainen tapaus, että hän tulisi siitä iloitsemaan koko loppuikänsä. Saattoivatko veljet ajatella, että kolme laukausta sadan metrin päästä ammuttuina sattui yhteen ja samaan reikään?