Olipa se koko tapaus! Herrat höristävät korviaan.
Niin — sellainen oli sattunut hänelle, Malmströmille, edellisellä viikolla. Hän oli ottanut pikku Hubertuksen sotakiväärin ja lähtenyt koettamaan, sattuisiko vielä maaliin. Välimatka oli ollut sata metriä senttimetrin päälle mitattuna. Kyllähän veljet tiesivät hänen patterinsa siellä Jerikon takana?… Juu, juu… sadan metrin päästä hän oli päättänyt koettaa ja makuultaan. — Ensimmäinen laukaus oli sattunut keskelle, ihan keskelle! 'Se oli sattuma', hän oli päätellyt, mutta — Herre jämmer! — se oli sentään tuntunut kovin hauskalta. Hän oli ampunut toisen ja kolmannen kerran ja mennyt katsomaan. Silloin hän oli kironnut: — molemmat jälkimmäiset olivat lentäneet yli… metsään!…
Mutta — miten ollakaan… hän oli tarkastanut maalia lähemmin ja — ei ollut enää voinut uskoa omia silmiään. 'Roosa, tule nopeasti katsomaan! Minä luulen, että täällä on käynyt kummituksen kummasti: kolme laukausta yhteen reikään!' Roosa-rouva oli juossut paikalle ja todennut niin tapahtuneen. Herre jämmer, kolme laukausta yhteen reikään ja vielä päällepäätteeksi pikku Hubertuksen sotakiväärillä, joka vei hiukkasen vasempaan laitaan! Saattoivatko veljet sitä käsittää?
Jonatan Stark ottaa sananvuoron. Hänellä on selitys valmiina. Pyhä Hubertus, metsästäjäin suojeluspyhimys, jonka henki elää suurissa erämaissa, oli sattunut lehahtamaan paikalle, kun veli Malmström tähtäsi. Häntä oli huvittanut nähdä veli metsänhoitaja vatsallaan tähtäämässä pikku Hubertuksen sotakiväärillä. Häntä oli liikuttanut vanhan Jeegiksen into ja hänen sydämensä oli vallannut armollinen suosion osoittamisen tarve. 'Sallimme vanhalle miehelle suuren ilon: — kolme laukausta yhteen reikään!' Siinä oli selitys.
Herrat nauravat. Vanha Malmström nauraa mukana, niin että kyyneleet taas kohoavat silmiin. Mutta yht'äkkiä hän muuttuu vakavaksi ja katsoo veljiä totisena:
— Mutta — jos se oli piru?
Niin… niin juuri, niinkuin oopperassa "Friskytten" kävi… de… de… de… kuka se nyt olikaan, joka siinä ampui sen mestarilaukauksen?
Eikö mitä. Veli Malmström sai olla varma, että se oli pyhä Hubertus, kaimamies, eikä mikään piru.
Keskustelu purkautuu vapauttavaan nauruun. Vanha Malmströmkin nauraa, niin että pää tutajaa. Juu… juu… niinhän se… niinhän se… kummituksen kummitus… juuri varmaan.
Ei vanha Malmström enää metsälle jaksa. Hän on jo tullut vanhaksi. Tai oikeastaan hän ei vielä niin vanha ole, hän on vain raihnaantunut. Hän istuskelee siis kotosalla ja miettii. Viime aikoina hän on mietiskellyt koirakysymystä. — Kun voisi kasvattaa sellaisen koiran, joka ajaisi jänistä, haukkuisi lintua ja seisoisi linnulle. Se olisi jotakin! Hänellä oli kotona, Jerikossa, pentu, josta hän luulisi sellaisen tulevan, suunnilleen, "Den lilla Roliga". Kun olisi vain joku, joka opettaisi…