Jah, jah, se olisi jotakin! Siitä mainittaisiin koiraklubin aikakauskirjoissakin. Den lilla Roliga! Siitä tulisi kuuluisa koira ja sen jälkeläiset kilpailisivat kunniasta Gordon- ja Irlannin setterien kanssa.
Sellaista oli herrojen puolella. Entäs naisten?
Siellä istuivat rouvat keskustellen omasta maailmastaan. Heillähän oli jokaisella omat huolensa. Palvelijatarkysymyksestä se tavallisesti alkoi ja päättyi kylän tuoreimpiin skandaalihistorioihin. Niinkuin pienessä Lainiossa olisi sellaisia tapahtunut sanan vasituisessa merkityksessä. Eivät ne koskeneet avioliittodraamoja eivätkä rakkausseikkailuja, ei — sillä sellaiset uudenaikaisuudet kuin esim. avioero, olivat Lainiossa tuiki tuntemattomia. Jokainen oli tyytyväinen "ukkoonsa" ja mitäs niissä ukoissa olisi sitten moittimista ollut. Ei, ne olivat maailman parhaita ukkoja jok'ikinen. Mutta sellainen tapaus kuin se viimeviikkoinen oli sentään saanut kielet käyntiin. Ajatelkaapa, hyvät ihmiset, kun sepän koira oli syönyt kätilöltä kanan! Se oli jo sensatsioonitapaus, jollei sitä jo sanottu skandaaliksi. Kätilö, joka ensimmäisenä Lainiossa oli ruvennut kananhoitoa harrastamaan, oli tämän tapauksen jälkeen korotettu aatteensa marttyyriksi. Että saattoikin tuollainen ruskea lappalaisrössö tehdä sellaisen sivistymättömän teon! Ja arvatenkin nautti seppä vahingosta, sillä hänen ja kätilön välillä tiedettiin vallinneen vanhaa kaunaa. Niin — miehet olivat aina itsekkäitä, asettuivat väkevämmän puolelle. Heillä, pappilassa, oli jo käyty kiivas väittely siitä, maksaisiko seppä vahingon vai ei. Jonatan-rovasti oli tietysti ollut sitä mieltä, ettei seppä maksaisi, ei vaikka mikä olisi, — ei ainakaan kätilön pakotuksesta. Tyydytyksellä todettiin, että Jerikossa ja apteekilla oli väitelty niinikään ja juuri samasta asiasta. Samaa mieltä olivat olleet apteekkari ja metsänhoitajakin: ei maksaisi! Mutta tietty nyt meidän pappa, jonka mielestä koirien piti saada tehdä, mitä ikinä halusivat. "Den lilla Roligaakin" pidettiin kohta parempana kuin häntä, Roosa-rouvaa.
Äsken niin kiltit ukot saivat nyt yksi toisensa perästä hienoja nuhteita. Eihän kukaan saattanut jäädä huonommaksi toista, kun kerran metsänhoitajan rouva oli asian alulle pannut. Sellaisia olivat miehet! Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.
Nimismiehen Dortte vain oli toista mieltä. Ei nyt niin yksipuolisesti pitänyt päättää. Hänen Gottfridinsa esimerkiksi oli heti huomauttanut siitä mahdollisuudesta, että seppä joutuisi maksamaan. (Niin, niin, kyllähän se ymmärrettiin. Dortte-rouvan täytyi esiintyä juuri noin, koska hänen tiedettiin määräävän talossa kaiken.) Pappilan Julia-rouva ja "Jerikon Ruusu" vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Mutta Dortte-rouva nosti päänsä juhlallisesti pystyyn ja katseli ystävättäriään silmälasiensa takaa ja silloin vaikenivat kapinoitsijat hetipaikalla. "Katsokaahan, se on suora rikos lakia vastaan." "Kätilöllä on laki puolellaan." (Dortte-rouva vilkaisi silmälasiensa yli miesten huoneeseen kuin nähdäkseen, kuuliko nimismies häntä.) Niinpä tietysti. Ja vaikk'ei lakiinkaan mentäisi, niin kyllä kätilö muutenkin puolensa pitäisi. Hän oli siksi sisukas ihminen. Itsetyytyväisyyden häivähdys käväisi rouvien kasvoilla. Piti nyt naisenkin kerran voittaa tässä maailmassa!
Siirryttiin rauhallisemmille aloille, päivän hintoihin ja lasten hoitoon. Niistä riitti puhetta loppumattomiin. Mistä nyt esimerkiksi johtui, että Raattama peri aina hiukan enemmän kuin Könni? Samanlainen pumpulikangas maksoi ensinmainitussa kymmenen penniä enemmän metriltä.
No, eikö Floora-rouva ollut sitä ajatellut? Raattama, asuen keskellä kylää, luotti siihen, etteivät ihmiset kymmenen pennin vuoksi viitsineet lähteä kävelemään Konniin, kahden kilometrin päähän. Mutta hän, Dortte-rouva, aikoi tästälähtien kävellä. Taloudellinen piti olla, muuten ei tultu toimeen.
Mitäs nyt Dortte-sisko tyhjiä puhui? Etteikö tultu toimeen? Oh, hyvänen aika! Lapsetkin vielä pieniä ja miehellä kaikki maailman virat, metsäkasöörin, sairaalan taloudenhoitajan ja mitkä kaikki. Rouva-kuoro oli jälleen yhtenä äänenä tukevaa, juhlallista Dortte-siskoa vastaan. Pappilan rouva varsinkin korotti äänensä korkealle. Toista oli esimerkiksi heidän. Tihuntia saatiin, jos saatiin, ja sekin, mitä saatiin, oli useimmassa tapauksessa aivan ala-arvoista tavaraa — paljaita kahuja vain. Jollei valtion palkkaa olisi tullut, ei Julia-rouva tiennyt, miten olisi toimeentultu.
Mutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli paljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se köyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt saada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti. Nytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä. Tämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti vaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat jo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.
Mutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan tosissaan puhui köyhyydestä!