Ai, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus tiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa siitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.
Siitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei nimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne lapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi puhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku kepposista, jotka nekin — ainakin näin kylässä — laskettiin noiden pikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja niinhän piti ollakin.
Gottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja rouvien elämä ilman Gottfridin päivää?
Viimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku palvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai. Mutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen välillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat saaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä kaikki lopuksi hyvin kävi.
Ja herrat — hekin olivat tyytyväisiä.
Ainoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman häviön.
Mutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että Horsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista. Sillä, itse asiassa: — se häviö oli kai sittenkin ollut paljon vähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin mitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä työhuoneessa, — siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu, öljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen sekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid Forstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden mielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä. Siellä huudettiin "alstuutia" aina vähäväliä. Siellä puhuivat toisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä kivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre jämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas toisin vuoroin: — hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre jämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui huono onni. De… de… siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti suuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille siellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: — ihan hän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies, äijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan nenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!
Se oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin nautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui toisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin huudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on hauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä olisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin alstot, suunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.
VII.
Kuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan ihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen tarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja elämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia ihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten monikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen ihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?