Sitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.
Jonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille väitteille, — silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon lähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai ihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin puoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja tullut lohdutetuksi.
Tahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään kerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä, Pekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä tavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.
Siunattu sittiäinen.
Jonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt aina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä. Aurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat oman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä liikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui. Ihmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä. He, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti vain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei pilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.
Mutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin maantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan yhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti. Häneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän oli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat ihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan päässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella niitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, — tuonne korkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta Jonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen oksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa ja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen ajatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin vanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein siivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman ajatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin, että hän oli sylkäissyt.
Ei ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä olisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena kesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen jäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.
Ja sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi mennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella erikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, — samoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi ollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella kellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä erilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa mielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut, kuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden katseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen. Mutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti tuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän säveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä olisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä poutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena sekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli vuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei, Jonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli kävellä pölyistä "kruununtietä" ja kuunnella hautajaiskellojen soittoa alakuloisessa sielussaan.
Mikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi, tämä "satumaa", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista säveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin. Touhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva sentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven katkaisemiseksi. Heinät loppuivat…
Ei, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta, matalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat muistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä kaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan. Sellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan vuotta.