Jonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten. Olisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi kiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se kai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio huolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit silloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan varastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot. Se tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa ilmaiseksi.
Siellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan alempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle he, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja myllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen juossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka. Koste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen sata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta pyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa kieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi virran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän päättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve heittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen vastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän väliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli kai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin puolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta kulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan rajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain vedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen lumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi sille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.
Jonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun. Noin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja pysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen. Noin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven suojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli kitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista yrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio niinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä elämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana… tuolla, missä rajaväylä laski mereen… siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta saapuvaa matkustajaa.
Jonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä on apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota herättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet skruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii itseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä hengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa ryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista oli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut jo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi. Mutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut "alas".
Jonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu epätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä, apteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat vahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava käsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.
Yht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole uusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää. Niin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin kuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle… taivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa päässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo nousta ja sitten: — potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi kuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.
Se tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää! Parhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle… näkyvälle kuin Golgata.
Mutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi suuren aatteen puolesta — aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa jälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu Lapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi kuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä sanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen keskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan päällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia syntymästä.
Jonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala', hokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen mieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos, niitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta talvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan, että apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä ostamaan.
Eteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa askeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä ajatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies vaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi Julia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi, elämä oli sentään raskasta raskaampaa!