Jonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat kummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa taas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua. Vastaantulijat iskevät itsekseen silmää: — herroilla oli herrain konstit.
Jonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen maantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan. Toisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat ovat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark näkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään nauravan paholaisen koparaa.
Mutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko.
Auringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää.
Tuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja
sanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'
Niin… niin… jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa niittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat sinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin niiden heimolaiset lepäävät ladoissa, — tosin kuolleina, mutta elinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.
Ihmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän, Jonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien kaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi miehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi poikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo alentua sen virkaa toimittamaan.
Jonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat haarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän tarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: — sittiäinen mataa maantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee virkaveli, "mustatakki", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja puolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on tullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan, kiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän tiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä! Niin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan liikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää, vaan — Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle tuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai palatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa vuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat ilmoille lämpimät huurut, — tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt. Siellä — Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu Himalaja — valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli penikulmaisen hiekkaerämaan.
Sittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei ajattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi kärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon tuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä joka puolelta, yrittää yli, mutta — pyörtää lopuksi takaisin. Kuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä peitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen paidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin oikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee aina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta päällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin paljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs sill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et hyväksy sellaista elämänjärjestystä.
Sittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei olisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei tahdo, — se haluaa tutkia elämän karun erämaankin. Jokainen askel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on multakokkare, veljeni, siinä taas kivi… siinä on auringon kuivaama lantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään terra incognita — tuntematon seutu… Mutta liian kuiva, veljeni, liian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa. Sinä tiedät sen… se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni mustatakki… Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat sanomat suuresta maailmasta… sieltä, mihin veljesi niin palavasti ikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa — eilen viimeksi. Mutta… vähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa uneliaisuus… Tutki vain tarkkaan.
Kas! — siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä muodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki, veljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten lääninrovasti? Kas — pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: — kipi, kipi… yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta selviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin — jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta kohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät… nopeasti. Joko turmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä kärrynpyörän jäljestä? — vähän samanlaista kuin separaattorin alkusoitto… Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle potkita! No niin — vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin lääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean paitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa… ostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin tilannut tusinan etupaitoja veljellesi. — Kas niin — nyt olet rauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja kallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa kasvava reuna — toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten… jokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia, veljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä tiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin — sait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä… veljelläsi, Jonatan Starkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli alkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata kiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se on kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja kärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin niitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt maantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla uhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle se on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin… sivuitse on paras mennä… Etkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä huojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta sitten alkaakin ihana seutu — Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä kaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja tähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi, sinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan lantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin — nyt olet maantien yli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.