Mitä nyt —?
Etkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä tarkoitat, veljeni mustatakki?
Mitä — aiotko todellakin lentää, — nyt, vaivojen jälkeen…?
Surrr!
Sittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan niityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan lantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan Stark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.
Nyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän kupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se kaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.
Jonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat ajatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän katselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa edessään leviävän kylän. Siellä on Raattama… siellä pappila. Etempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi lääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla. Niillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:
"Majan rakennan ma yrttitarhaan, missä linnut laulaa aamuin varhain. En mä rakenna sit' itselleni, vaan sille, joka on mun ystäväin. Ai, ai, ai, vai niin! Ai, ai, ai, vai niin!"
Lapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia suunnitelmia.
Jonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä juhlallisimmassa valaistuksessa!