— Mutta kirkossa ei naureta?
— Ei, eipä tietysti.
Se oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut, kun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä silloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä sivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela ei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina mörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria piti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista, selvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi kuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti toisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli mestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista olisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri varmaan!
Tuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä lyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli heräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.
— Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. —
Ennätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!
Janne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.
III
Janne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein puolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta enkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot käännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi. Aivankuin olisivat sanoneet: "Näetkö, kuinka meillä on hauska?" Varsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään Jannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku Johannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen "Johannaksi". Hän kuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin ylös. — Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen, niin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. "Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?" "Olenpa niinkin." "Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä hame viime sunnuntaina." "No, sinua toruttiin?" "Eikö mitä, pappa nauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen omin lupinsa!"
Janne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella paikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli vain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta. Janne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän seurasi esimerkkiä.
Tuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen. Urut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui kuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti! Siinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa englantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: "Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!" Ja sitten väreili sävel niin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä nopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon, väreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä lapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi kuunnellessa. "Maat sekä taivaatkin riemuitsevat…"