Talonmies naurahti ja hävisi pimeälle pihalle.
Ei tainnut Mikkonen vielä tietää…
Hän astui portaille ja nousi raskain askelin ylös. Mutta ihmeellistä: joka askeleella kasvoi hänen tyyneytensä. Muutaman viikon päästä näitä portaita nousisi toinen pappi. Millähän mielellä hän astuisi? Hengellisiä lauluja hyräillen, palatessaan lähetysyhdistyksen ompeluseurasta. Hän ei nyt saattanut hyräillä eikä hän halunnutkaan. Mutta siitä huolimatta nousi hän lujin askelin. Hän tahtoi nousta … elämän korkeita portaita vielä kerran ylös.
Hän avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen lämpö huokui häntä vastaan.
Kodin lämpö! Voi!…
Nyt hän tunsi, että rintaa poltti taas.
Valoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.
— Janne! Rakas Janne!
Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna hänen rinnoillaan ja itki katketakseen. Hän aavisti, miten oli käynyt.
— Voi, voi! Millä me nyt tulemme toimeen? Hyvä Jumala, voi hyvä
Jumala! Isä, isäkin…!