Nuoren vaimon itku oli sydäntä särkevää, mutta se mursi Janne Flyktin vain hetkeksi. Aivan kuin äsken sakariston portailla hän tunsi nytkin kasvavansa. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.
— Älä, älä, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, älähän nyt!
Pikku Pentti herää … kuule … kuulehan!…
Mutta Johannan itku ei laannut.
— Älä, Johanna, älä…! Mennään sisään, minä kerron. Hän talutti vaimonsa huoneeseen, asetti hänet sohvaan ja riisui päällystakin yltään.
Pöydällä paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan huoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyväisenä ja muhkeana, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä huoli! Olenhan minä vielä."
Mutta Janne Flykt ei välittänyt siitä nyt. Hänen ajatuksensa olivat
Johannassa.
— Älä itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala elää.
Emme me vielä ole hukassa sentään.
Johanna tuijotti eteensä avuttomana. Hän muistutti ruumiillistunutta epätoivoa.
— Kyllä se on vaikeaa. Isäkin niin avuttomassa tilassa. Hän puhkesi uudelleen kyyneleihin.
Janne Flykt istui hänen viereensä.