— Emme me saa epätoivoon joutua, puheli hän tyynnyttäen. — Nyt jos koskaan kysytään, uskallammeko me kaksi lähteä elämän tuntemattomia teitä kulkemaan. Hyvähän on elää, kun on turvattu tulevaisuus, mutta tyhjin käsin, Johanna, tyhjin käsin, siinä kysytään uskoa … ja rohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa lähteä tyhjin käsin! Ja minä tunnen, Johanna, että minä uskallan. Tänä hetkenä tunnen sen. — Ne veivät minulta tuomiokirkon, mutta Jumala jäi.
Hän sulki nuoren vaimonsa syliinsä.
— Katsopas, ne ottivat pois nämä — hän osoitti tyhjää papinkauluksen sijaa — mutta Jumala jäi … ja sinä … Johanna, ja pikku Pentti. Minähän olen rikas vielä.
Johanna tyyntyi vähitellen: Janne oli aina ollut niin ihmeellinen.
— Kyllähän täytyy … mutta kun isku seuraa toistaan … ensin isä ja sitten sinä … mutta — silmiin nousivat taas kyyneleet — täytyy kai … täytyy.
— Se on oikea sana, Johanna.
Janne Flykt suuteli kyyneleitä vaimonsa silmistä.
— Me olemme nuoria … ja terveitä. Me jaksamme vielä. Ajattelepa, jos olisimme vanhoja… Meille kuuluu elämä … kaiken uhallakin.
Janne Flykt nousi ja otti esiin sellonsa. Nyt hän soittaisi, vaikka sydän verta vuotaisi, soittaisi Johannalle.
"Niin musta taivas kauttaaltaan.
Yks tähtönen vain loistaa.
Se tuikkii mulle ikkunaan
ja valaa sieluun lohtuaan:
Sun uskos esteet poistaa!…"