Se oli säkeistö runosta, jonka hän oli kerran Johanille lähettänyt — tilapäistuote vain, mutta hän oli säveltänyt sen, koska Johanna oli pyytänyt sitä. Tämän mielestä oli sanoissa niiden alakuloisuudesta huolimatta niin ehdoton varmuus.
Ja niin olikin.
Sävel ainakin tulkitsi niin. Varsinkin kahdessa viimeisessä säkeessä. Niistä huokui horjumaton uskallus elämään, uskallus, joka kiipesi yli kaikkien esteiden, kaikista suruista ja pettymyksistä huolimatta.
"Se tuikkii mulle ikkunaan
ja valaa sieluun lohtuaan:
Sun uskos esteet poistaa!…"
— Sinä aavistit sen, Janne, silloin … tuona iltana…?
— Niin kai…
— Ja nyt on aavistuksesi käynyt toteen.
— Niin. Jumala kai lähettää aavistuksetkin, että voisimme varustautua pahan päivän varalle.
* * * * *
Tuomiokirkon tornissa löi kello kahtatoista. Ne olivat kuin jäähyväislyöntejä nuorelle papille, joka oli pyytänyt tuoda elämää sen vanhojen muurien sisälle. Tuntui, kuin olisi tuomiokirkkokin käsittänyt, mitä oli tapahtunut. "Jää hyväst'! Jää hyväst'!" soitti kello, ja sen äänessä väreili kokonainen maailma kaipausta.