Janne Flykt istui pöytänsä ääressä ja kuunteli. Hän ymmärsi kellon valituksen. Syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan.
Kaikki oli lopussa…
Hän silmäsi ympärilleen hiljaisessa huoneessa.
Kolme onnellista vuotta hän oli näiden seinien sisällä viettänyt. Ja nyt tänne muuttaisi toinen … vieras.
Tuntui kuin olisivat seinätkin nousseet vastarintaan sen vääryyden johdosta, joka hänelle oli tapahtunut.
Mutta se ei ollut unta, vaan kolkkoa todellisuutta: hänen täytyi muuttaa.
Viereisessä huoneessa valitti Johanna unissaan. Raukka oli mennyt levolle lohdutettuna kuin pieni tyttö, jolle särkyneen nuken sijasta oli luvattu uusi.
Janne Flyktin silmiin kohosivat kyyneleet. Nyt saivat vapaina virrata, kun näkijänä oli vain hiljainen yö…
Hän istui kauan. Kello tuomiokirkon tornissa löi yhtä, mutta hän istui yhä vain.
Hän havahtui siitä, että lamppu rupesi himmenemään. Siitä oli öljy loppunut.