Nuori, kalpea mies lausui sen hiljaa. Junan jyskytyksestäkään huolimatta se ei olisi enää kuulunut.
Nyt hävisi asemarakennus, ja juna huristi tavaramakasiinien ohi.
Jauhoisia työmiehiä hääri makasiinin laiturilla jauhovaunuja purkaen.
Janne Flykt puristi viulua kainaloonsa ja katseli ohitsekiitäviä taloja.
Laita!
Pienten talojen edustalla löivät poikaset seinärahaa. Kallion Pikku-Matin talon seinustalla niitä kihisi kuin muurahaisia. Siinähän olivatkin kimmoisimmat hirret. Hän tiesi sen kokemuksesta… Mutta Leinosen Konstan rakennuttama kaksikerroksinen uusi talo, jossa alakerros oli tiilistä, vaikutti kuin ilmestys Laidan matalain mökkien keskellä. Konsta oli varoittunut viime vuosina. Hänestä oli tullut työnjohtaja ja ensimmäiseksi merkiksi muuttuneesta asemastaan hän oli rakennuttanut uuden talon vanhan ränstyneen tilalle.
Tuolla jäi isoäidin talo! Hän erotti vielä ikkunan, jonka alla oli turvepenkki…
Nyt asui siinä toinen, sillä isoäiti oli kuollut viime talvena.
Tuomiokirkon valkoinen torni näkyi kauas. Se kohosi korkeana ja majesteetillisena matalain taloryhmäin keskeltä. Se viittoi hänelle jäähyväisiä, hänelle, entiselle papilleen…
Nyt jäi sekin. Viimeinen merkki pienestä piispankaupungista hävisi.
Janne Flykt painoi hatun syvemmälle ja astui vaunuun. Se oli täynnä tupakansavua ja kaupungista palailevia lähiseudun maalaisia.