— Mitenkä se niin … pappi?
— Tiesi hänet… Tansseissa kuuluu soitelleen … pelimannina … ja sitä ei konsistoriumi hyväksynyt.
— Eihän se sellaista…
Janne Flykt ei halunnut kuulla enempää. Häntä hävetti ja suututti.
Hän painautui nurkkaukseensa ja oli nukkuvinaan.
Punakkakasvoinen isäntä katseli häntä, muitta ei näyttänyt tuntevan.
Mistäpä hän kaikki kuljeksivat soittoniekat tuntisi…
Niin … hän oli nyt matkalla maailmalle, kierrelläkseen siellä ympäri kuljeksivana soittoniekkana ja ansaitakseen edes siten jonkin suupalan kotiin jääneille rakkaille raukoilleen.
Kaksi vuotta oli kulunut hänen virasta erottamisestaan. Ja kirjavaa oli elämä ollut tuona aikana. Muutettuaan pappilasta hän oli aluksi koettanut elättää perhettään soittotuntien antamisella. Mutta siitä oli ollut luovuttava. Se vei vain aikaa, tuottamatta silti riittävää toimeentuloa. Huonekaluja oli jo täytynyt ruveta myymään.
Sitäkään ei ollut sentään saattanut loppumattomiin tehdä. Hän näki, että koti hävisi hiljalleen mutta varmasti. Silloin — juuri mustimman epätoivon aikana — oli tullut pelastus: hän oli saanut paikan Veljekset Karstenin konttorissa. Työ siellä oli ensin luonnistanut hyvin, vaikk'ei hänellä alussa ollut kirjanpidosta aavistustakaan. Nopeasti hän oli siihen kuitenkin perehtynyt, ja tulevaisuus oli hymyillyt jälleen.
Mutta sitten oli tapahtunut onnettomuus. Muutamana päivänä, jolloin oli suoritettu tilinpäätöstä ja koko konttorihenkilökunta tehnyt kuumeentapaista työtä, se oli sattunut. Hänellä oli ollut suuri tilikirja avoinna edessään ja siinä laskiessaan olivat ajatukset lähteneet omille retkilleen. Eräs sävel, jota hän koko aamupäivän oli koettanut vangita, oli yht'äkkiä sukeltanut ilmielävänä mieleen. Se oli ollut nuorisoseura "Taimen" vuosijuhlaan tilattu sekakuorosävellys, jota hän koko aamupäivän oli miettinyt kiireisen työn lomassa. Hän ei halunnut päästää säveltä karkuun, vaan päätti siepata sen suoraan lennosta. Ajatuksissaan ja iloisena onnistumisesta hän ei ollut yhtään muistanut edessäolevaa työtänsä, vaan oli piirtänyt nuottiasteikon tilikirjan reunaan ja merkinnyt sävelen siihen. Onnettomuudeksi oli konttoripäällikkö sattunut juuri sillä hetkellä kurkistamaan hänen olkapäänsä yli ja kohtaus oli ollut valmis. "Mitä te teette? Sotkette tilikirjan tuolla tavoin!" — Hän oli ollut kuin pilvistä pudonnut ja huomannut liian myöhään ajattelemattomuutensa. "Semmoisia konttoristeja me emme tarvitse!" Seuraavana päivänä hänet oli sanottu irti, ja paikka oli mennyt.