Silloin hänen oli täytynyt polttaa kaikki sillat takanaan. Mitäpä hän enää olisi ruvennut tapailemaan käytännöllisestä elämästä kiinni, kun se ei kuitenkaan pysynyt hänen otteessaan. Ei, hänen oli täytynyt heittää irti, sillä hän oli huomannut tulleensa siihen kokonaan mahdottomaksi. Hän oli ollut kuin autiolle saarelle jätetty mies, joka katselee, kuinka viimeinen laiva poistuu hänen luotansa. Ja hänet oli vallannut synkkä epätoivo.
Mutta hänelle oli käynyt kuin Vapahtajalle Getsemanessa: kun tuska oli suurin ja epätoivo mustin, tuli enkeli taivaasta ja lohdutti häntä: "Mitä suret ja makaat tuskissasi? Katso sydämeesi! Siellä soi sävelten maailma! Nouse ja lähde, sillä sinulla on monta veljeä, jotka kaipaavat lohdutusta."
Silloin oli hänelle kirkastunut elämä uudessa valossa. Hän oli saanut voimaa arvioida uudelleen kaikki sen arvot. Kaikki ei ollut vielä menetetty, kun oli jälellä musiikki. Ja ihmislasten joukossa oli monta, jotka kaipasivat lohdutusta.
Hän oli nähnyt tien avoimena edessään: kuljeksivan soittoniekan kutsumuksen. Siinä oli hänen mielestään jotakin apostolista ja pyhää. Hänen ihanteekseen oli tullut pappi, joka saarnasi viulullaan…
Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut omituiseksi. Mutta mitäpä siitä. Hän oli vain iloinen, nähdessään uuden salaperäisen maan kaukaa häämöittävän. Hän tunsi sydämessään väkevän halun lähteä sinne — purjehtia yli suuren, myrskyäväni meren. Kerran hän saisi laskea jalkansa uuden maan rantaan ja herätä näkemään ympärillään oudon, ihmeellisen maailman, jolle ihmisrinnassa asuva luova voima oli sanonut: "Tulkoon valkeus!"…
Janne Flyktin kalpeita kasvoja valaisi hymy. Häntä ei häirinnyt junan synnyttämä jyrinä eikä matkatovereiden korkeaääninen puhelu.
Säveltäjä! Niin, se hänestä piti tulla! Ja hän tunsi, että hänestä se tulisi. Hänen sielunsa oli kirkastettu kärsimysten ahjossa. Nyt hän panisi sen soimaan heleänä, kirkkaana, vapauttavana… Ja maailma kuuntelisi…
Hänellä oli jo pitemmän aikaa väikkynyt mielessä suurenmoinen sinfonia-aihe. Hän tahtoi pukea tuomiokirkon kaipauksen säveliin. Hän tahtoi paljastaa maailmalle vanhan temppelin sydämen, joka kaipasi lämpöä ja elämää…
Mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä pystynyt siihen. Hänen tarvitsi koota voimiaan. Hänen piti itse saada kokea eron katkeruutta ja kaipauksen epätoivoista tuskaa. Sitten … sitten hän virittäisi harppunsa ja laulaisi! Ja maailma kuuntelisi…
Vain pari kertaa konttoristinpaikan menettämisen jälkeen hän oli vielä hairahtunut hakemaan jotakin tointa. Hän oli ajatellut kansakoulunopettajan virkaa. "Tottakai nyt papilla pitää olla mahdollisuuksia elättää itsensä ja perheensä muullakin alalla kuin pappina!" oli eräs rouva kerran lausunut Johannalle. "Onhan niitä kansakoulunopettajan virkoja ja sen semmoisia!"