Hän oli mennyt johtokunnan puheenjohtajan, postimestari Lentzin luo. "Kuinka te voitte toimia kansakoulunopettajana, te, jonka tuomiokapituli on erottanut virasta harhaoppisuuden vuoksi? Eikä meillä ole tuntiopettajan paikkoja."
Se oli selvää. Hän oli katunut, että oli antanut ystävällisen rouvan huomautuksen liiaksi vaikuttaa itseensä. Saamattomuutta! … Se oli niin helppo sanoa…
Toisen kerran hän oli astellut lääninhallitukseen, maaherran puheille.
"Onko pastorilla ehkä jokin juriidinen tutkinto?" "Ei, ikävä kyllä." "No sitten te ette voi saada nimismiehenvirkoja. Meillä on kameraalitutkinnon suorittaneita enemmän kuin tarpeeksi?" "No, mutta kirjanpitäjän apulaiseksi?" "Tjaah!" Maaherra von Toll oli kohautellut hartioitaan. Hänen epäonnistumisensa Veljekset Karstenilla oli yleisesti tunnettu.
"Ei Kirkko-Jannesta ole muuksi kuin papiksi, mutta sitäkään virkaa hän ei osannut pitää!"
Näin kuului pienen piispankaupungin kylmä tuomio.
Mutta — hänpä näyttäisi maailmalle ja ennenkaikkea pienelle piispankaupungille, että hänestä oli muuksikin. Tulisi vielä päivä, jolloin "Kirkko-Jannen" nimi olisi kaikkien huulilla. Hän tuottaisi syntymäkaupungilleen vielä kunniaa! Köyhä, kiertävä viulunsoittaja olisi kerran palaava voittajana. Ja silloin ymmärtäisivät ihmiset, että hänen juuri olisi pitänyt saada kappaa ja kaulusta kantaa…
Tuomiokirkko!… Kuinka hän tulisi sitä kaipaamaan! Tällä hetkellä hän tunsi, että vanha temppeli oli hänen sydämensä aarre. Hän ei voinut selittää itselleen, kuinka se sellaiseksi oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan. Hän tyytyi vain siihen, että sai ajatella sitä, muistella sitä, seisoa hengessä sen saarnatuolissa Vapahtajaa kirkastajassa, taikka messuta "Gloriaa" sen kukitetun alttarin ääressä…
Tuomiokirkon menetys oli ollut hänelle raskain isku. Hän oli ajatellut sitä melkein enemmän kuin virasta erottamistaan. Hän oli ollut kuin mies, jonka oli täytynyt iäksi erota rakastamastaan naisesta. Eikä ihme, sillä olihan hän rakastanut tuomiokirkkoa pikkupoikasesta saakka. Suloisimmat lapsuudenmuistot liittyivät siihen Hän oli kasvanut sen pyhässä ilmapiirissä. Hänelle oli ollut rakasta jo tuon vanhan temppelin omituisesti ummehtunut, liikkumaton ilma, jonka urkujen sävelet panivat niin ihmeellisesti väreilemään. Se oli kuin täynnä satoja vuosia sitten kuihtuneiden kukkien lemua, johon sekaantui katolisena aikana kirkossa leijailleen pyhänsavun tuoksu. Siinä ilmassa oli jotakin vanhaa, mutta samalla niin tuoretta ja virkistävää. Poikasena hän oli kuvitellutkin, että taivaan sali tuoksui juuri samanlaiselta, ja se oli herättänyt hänen lapsenmielessään omituisen, pyhän hartauden: hän oli tuntenut Jumalan läheisyyden…
Ja nyt … nyt täytyi hänen pois…