Virasta erottamisien jälkeenkin hän oli käynyt tuomiokirkossa melkein joka sunnuntai. Hän ei ollut välittänyt ihmisten arvostelevista katseista. Hän oli istunut paikallaan ja antautunut urkujen sävelten vietäväksi…
Nyt … nyt hän tunsi eron katkeruuden.
Mutta — mitäpä siitä. Vaikka hän oli menettänytkin tuomiokirkon jouduttuaan papinvirasta pois, aikoi hän voittaa sen itselleen takaisin — sävelten avulla. Hän rakentaisi sillan itsensä ja rakkaaksi käyneen temppelin välille, ja sitä siltaa myöten kulkisivat hänen kaipaavat ajatuksensa maailmalta vanhan tuomiokirkon luo. Hänestä tulisi temppelin tulkki, sen vuossataisten, mykkien ajatusten selittäjä. Hän kirvoittaisi vanhan tuomiokirkon kauan kestäneestä lumouksesta, kuten ritari kuninkaantyttären "Prinsessa Ruususen" sadussa.
Ja sen hän tekisi sävelillään…
Äskeinen maalainen oli lopettanut syöntinsä ja siirtynyt tupakoimaan
Janne Flyktiä vastapäätä olevalle penkille.
Hänellä oli nähtävästi halu ruveta juttelemaan aito maalaiseen tapaan vastapäätä istujan kanssa. Janne Flykt huomasi sen ja sulkeutui kuoreensa. Hänellä ei ollut nyt halua ruveta puheille kenenkään kanssa.
Maalaisisännällä oli pulskat pieksusaappaat ja kotikutoinen puku. Janne Flykt ajatteli omia mataloita kenkiään. Niillä oli vaikea tulla toimeen talvella, ja nyt oli jo syyskesä.
Maalaisisäntä veteli savuja. Vastapäätä istujan kädet olivat kovin valkoiset. Niillä ei oltu paljon työtä tehty. No niin, soittoniekka, joka elätteli itseään mukavammin kuin muut… Mikä lienee … muukalainen.
— Oletteko suomalainen? kysäisi hän äkkiä.
Janne Flykt ei vastannut. Häntä häiritsi vieraan tunkeilevaisuus.