Olisi surullista, jos hänet tunnettaisiin. Hänen passissaankin oli hänen oikea nimensä. Luonnollisesti. Mutta ikävä olisi, jos ei entisyys pysyisi salassa.
Mitä tekemistä oli maailmalla hänen entisyytensä kanssa? Millä oikeudella sitä tahdottiin penkoa? Niinkuin se olisi paha. Ei, kyllä se kestäisi päivänvalon. Mutta ihmiset olivat nyt kerta kaikkiaan sellaisia…
Juna vihelsi. Saavuttiin päivämatkan päähän. Janne Flykt otti viulunsa ja siirtyi vaunun toiseen päähän, ollakseen lähempänä asemaa.
Muutamia työmiehiä istui korttia pelaamassa. He kiroilivat junaa, jonka matka loppui liian aikaiseen. Se olisi heidän mielestään saanut ajaa vähän hitaammin. Olisivathan he silloin kerinneet pelinsä loppuun.
— Hei, mies, myy viulusi! kehoitti muuan pelitovereista tukkiessaan kortteja taskuunsa.
Janne Flykt ei vastannut.
— Saat kymmenen markkaa.
Kymmenen markkaa! Hänen cremonalaisestaan, joka oli maksanut hyvän joukon toistatuhatta!
Samassa juna pysähtyi.
Miehet rähisivät ja kiroilivat, kokoillen kapistuksiaan. Heitä harmitti vieläkin keskeytynyt peli.