Syntyi pieni tungos. Janne Flykt koetti varoa viuluaan, mutta sattuikin vahingossa tölmäisemään sillä äskeistä kortinlyöjää leukaan.
— Pirun hurstipussi!
Mies loi häneen murhaavan katseen.
— Anteeksi! … sopersi Janne Flykt hämillään.
— Paina menemään! Näethän, että on jo rakoa… Kortinpelaaja työnsi häntä selkään, niin että hän oli suistua silmälleen asemasillalle.
II
Muhkean kivimuurin ahtaalla pihalla soitti Janne Flykt hartaana, antaumuksella, niinkuin soittaa ainoastaan tosi taiteilija. Hänen suurten silmäinsä katse oli kääntynyt sisäänpäin tavalla, joka muistutti mietteisiinsä vajonnutta tutkijaa. Itse asiassa Janne Flykt tutkistelikin soittaessaan, tutkisteli omaa elämäänsä sellaisena kuin hän sen näki takanaan ja edessäpäin. Sävelet kuljettivat häntä ympäri sisäisen näkemyksen maailmassa. Ne auttoivat vaikeiden paikkojen yli, sovittivat ristiriitoja, loivat aurinkoisen valon hänen elämänsä autioon yksinäisyyteen. Ne saivat kukkia kasvamaan hiekka-aavikonkin, johon kulkijan jalka upposi nilkkaa myöten, ja varjoisista lehdoista ne loivat Eedenin puutarhoja, joissa rakkaat muistot viihtyivät.
Hän oli laihtunut. Nenä oli käynyt ohuemmaksi ja silmät vajonneet syvempään. Hieno täysparta, joka leuan päässä jakautui somasti kahtia, oli suuresti muuttanut hänen ulkomuotoaan. Mutta hänen kasvonsa olivat papillisen vakavat. Ne antoivat ahtaalle täkille ja vanhoille housuille melkein pyhäpuvun leiman. Ainoastaan kuluneet puolikengät muistuttivat kiertelevää soittoniekkaa. Niiden kantoja olivat liian monet epäystävälliset katukivet kuluttaneet.
Kiertävä saarnaaja, jonka saarnatuolin muodostivat talojen pihat.
Pappeudestaan ei Janne Flykt ollut luopunut, vaikka kappa ja kaulus eivät enää palvelleetkaan sen ulkonaisina tunnusmerkkeinä. Omasta mielestään hän oli edelleenkin pappi. Hän saarnasi viulullaan.