Ainoastaan kirkko vaihtui muutamia kymmeniä kertoja päivässä. Laitakaupungin pienet, likaiset pihat olivat "kappeleita", keskikaupungin asfalttipeitteiset taas "tuomiokirkkoja". Kuulijoista riippui, kummatko muodostuivat hauskemmiksi, kappelitko vai tuomiokirkot. Tavallisesti vallitsi hartaampi kirkkotunnelma edellisissä. Niiden asukkaat olivat herkempiä, vastaanottavaisempia; Heidän maailmankatsomuksensa oli usein valoisampi kuin kivimuurien elämään kyllästyneiden ihmisten. Mutta oli poikkeuksiakin. Välistä saattoi "tuomiokirkosta" muodostua kerrassaan suurenmoinen, jos talo oli siisti ja ihmiset ymmärtäväisiä. Silloin oli kuulijoita melkein joka ikkunassa, ja ystävällisten päännyökkäysten saattamina lenteli rahoja hänen ympärilleen. Antajain hymyilevät kasvot sekoittivat omituisesti sen kirvelevän tunteen, jonka rahojen poimiminen kappaleen loputtua synnytti. Eihän hän voinut vaatia, että ihmiset yläkerroksista olisivat vaivautuneet hänen luoksensa alas pihalle.
Hänen ohjelmistonsa oli läpeensä vakava. Tanssikappaleita hän ei soittanut kuin pyynnöstä. Minkäpä vuoksi hän olisi niitä soittanut? Hänen omassa elämässään oli surullisia muistoja liian runsaasti. Hän ei saattanut teeskennellä turhanpäiväistä iloa. Hän tahtoi päinvastoin opettaa kuulijansakin vakavasti ajattelemaan.
Senpä vuoksi hänen apostoleitaan olivatkin Händel, Bach ja Beethoven. Tämän pyhän kolminaisuuden hän lähetti saarnamatkoille, ja se täyttikin uskollisesti tehtävänsä.
Hän aloitti tavallisesti Händelin "Largolla". Se muodosti juhlallisen alkusoiton, jonka aikana kuulijat saivat valmistautua varsinaiseen jumalanpalvelukseen. Sen muodostivat Bachin sävellykset.
Janne Flykt soitteli sekaisin preluudeja ja fuugia, pisti väliin osan jostakin kirkkokantaatista ja helähdytti ykskaks ilmoille kappaleen itse pääsiäisjuhlaoratooriosta. Musiikintuntija saattoi kyllä todeta, ettei viulu ollut paikallaan Bachin esittämisessä. Se olisi vaatinut urkuja. Mutta soitossa oli sellainen sydämellinen tenho, se suoritettiin sellaisella antaumuksella, että arvostelu unohtui. Ja kun lopuksi kajahti ilmoille joku Beethovenin viulukonsertti, oli "jumalanpalveluksen" yleisvaikutus kerrassaan suurenmoinen.
Janne Flykt soitti kappaleen loppuun. Se oli eräs Beethovenin kauniimmista sonaateista. Hän silmäsi kolkannen kerroksen ikkunalla istuvia koulutyttöjä, jotka ihastuksissaan taputtivat käsiään.
— Da capo, da capo! [Alusta!] huusivat he.
Janne Flykt soitti sonaatin loppuosan uudelleen. Tytöt kuuntelivat henkeään pidätellen. Tämä ei ollut mikään tavallinen kulkurisoittaja, vaan taiteilija Jumalan armosta.
Uudet, äskeistä innokkaammat kättentaputukset kajahtivat pihassa
Janne Flyktin lopetettua.
Keski-ikäinen, ystävällisennäköinen rouva oli ilmestynyt ikkunaan soiton kestäessä. Tytöt supattivat hänelle jotakin innoissaan. He näyttivät pyytelevän häneltä jotakin hartaasti ja innokkaasti.