Janne Flykt tunsi asemansa noloksi: tytöt pyytelivät äidiltään rahaa, mutta tämä ei tahtonut antaa.
Hän rupesi soittamaan "Caro mio ben'iä". Se oli tavallisesti koulutyttöjen lempilaulu. Hän soitti, pitäen silmällä ikkunalla istuvia tyttöjä. Väittely oli loppunut, ja ystävällinen rouva nyökäytti päätään.
— Äiti pyytää teitä tulemaan sisään, huudettiin ikkunasta ruotsiksi.
Janne Flykt hämmästyi. Mitä nyt? Sisään? Mitä niillä nyt olisi?
Hän nosti kohteliaasti hattuaan ja lähti kiipeämään. Sydän jyskytti kovasti. Tavallisesti hän oli saanut häiritsemättä poistua, saatuaan jonkin roposen. Mutta nyt? — Hän ei kuitenkaan saanut halveksia ystävällistä kutsua.
Rouva seisoi ovella, tyttöset takanaan. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja lausui ruotsiksi:
— Tyttäreni ovat niin ihastuneet teidän soittoonne, että halusivat kutsua teidät juomaan kupin kahvia.
Janne Flykt tapaili sanoja, mutta ei saanut esiin muuta kuin epäselvää mutinaa. Hän oli aivan ymmällä. Tällaista ystävällisyyttä ei hänelle ollut osoittanut vielä kukaan.
Rouva piti ovea avoinna, ja Janne Flykt astui eteiseen.
— Puhutteko ruotsia?