Rouva tarkkasi tutkivasti hänen kasvojaan.
— Kyllä.
— Sepä hauskaa. Tyttäreni arvelivat teidän osaavan vain saksaa.
Janne Flykt hymyili. Häntä pidettiin tavallisesti ulkomaalaisena.
Niiden joukostahan löytyivät useimmat hänen ammattiveljensä.
Ystävällinen rouva johdatti hänet mukavasti sisustettuun ruokasaliin.
Tyttäret seurasivat uteliaina perässä.
— Teillä onkin kylmä. Kätenne ovat aivan siniset. Rouva pyysi häntä istumaan, ja Janne Flykt istahti ovensuuhun.
Peräseinällä oli kaksi suurennettua valokuvaa: talon rouva nuorempana ja hienopiirteinen pappi, jolla oli tuuhea tukka ja avonainen, vakava katse. Kuva näytti Janne Flyktistä tutulta, mutta hän ei muistanut, missä oli ennen miehen nähnyt.
Hän päätti tunnustella maaperää. Ilmitulemisen pelko kiusasi häntä alinomaa.
— Saanko luvan kysyä, onko tuo rouvan mies?
— Kyllä. Se on minun miesvainajani. Hän oli pappina Helsingissä, mutta on nyt jo ollut kuolleena kolme vuotta.