Mutta ennen maatamenoa veti Carboni takin povitaskusta likaisen rukouskirjan ja tankkasi siitä iltarukouksen toverien hartaina kuunnellessa ja tehdessä ristinmerkkejä. Carboni pisti kirjan taskuun, risti silmänsä ja heittäytyi lattialle pitkäkseen.
— Bona notte! toivotti hän tovereilleen. — Go' natt!
— God natt! vastasi Janne Flykt. Hän oli paneutunut pitkälleen ikkunan alla olevalle penkille käärittyään takin päänsä alle. Kuhlberg oli oikaissut uunin kupeelle ja veti jo unia niin että huone tärisi.
Pian olivat posetiivinsoittajatkin unen helmoissa. Ainoastaan Janne Flykt valvoi. Hän ei saanut unta. Päivällinen tapahtuma ei mennyt hänen mielestään. Ystävällisen papinlesken kuva väikkyi ajatuksissa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin kerjäläinen, joka on saanut kurkistaa sisälle kuninkaan saliin. Niin valoisaa ja puhdasta kaikki … ja niin lämmintä ja ystävällistä. Hän oli näiden kahden vuoden kuluessa saanut kokea niin paljon kylmyyttä ja kovuutta ihmisten puolelta, että yksi ainoakin ystävällinen sana valoi hänen sydämensä täyteen onnea ja tyytyväisyyttä. Hän oli kuin pikkuinen poika, jolle joulupukki on tuonut lahjaksi juuri sen puukon, jota tämä kauppapuodin ikkunassa on päiväkaudet ihaillut. Kova penkki hänen allaan tuntui pehmeältä kuin höyhenpatja. Ja takin povitaskussa hänen korvansa alla olivat rahat, jotka Johanna pian saisi…
Hän seurasi mietteidensä kulkua. Niin … Siinä nukkuivat hänen "taiteilijatoverinsa" makeasti kuin lapset. Tämän matalan katon alla, kaupungin laidalla, uneksittiin etelästä ja pohjolasta, valoisan kesäyökaupungin ruohopeitteisistä laitakaduista ja Napolin suihkukaivotoreista, joilla makarooninkauppiaat huutelivat tavaraansa ja ihmiset kulkivat nauraen ja laulaen. Poukama ja Vesuvius, entinen pappi ja kolme koditonta maailmankiertäjää, kaikki mahtuivat sopuisasti saman katon alle. Sellaista oli elämän kiertokulku.
Ihmiselämä, mikä kirjava moninaisuus, täynnä vastakohtia! Häikäisevä loisto ja alaston kurjuus, häikäilemätön petos ja hurskas viattomuus, omanvoitonpyynti ja altis uhrautuvaisuus, kaikki rinnatusten … pimeys ja valo.
Mutta tällä hetkellä näki Janne Flykt ainoastaan valon elämän kirkkaan, auringonpaisteisen puolen. Kaikki muu tuntui väistyneen kauas pois, jonnekin epämääräisen välimatkan päähän.
Valo lähti hänestä, joka kerran oli sanonut: "Minä olen maailman valo", — hänestä, jonka elämä oli ollut niin seesteisen kirkasta kauttaaltaan…
Eikö tuon miehen, Vapahtajan, olento ollut äskettäin valaissut likaista huoneenlattiaa Carbonin lukiessa rukouskirjaansa ja Ferrin ja Porran tehdessä hartaina ristinmerkkejään…
Ja eikö tuo sama Vapahtaja istunut nyt hänen penkkinsä päässä lohduttamassa häntä, yksinäistä kulkuria, jota maailma oli niin kovin kourin pidellyt.