Niin … Vapahtaja oli kaikkialla, missä hänen nimeään vilpittömästi mainittiin. Gesù — Jeesus… Sama millä kielellä … hän tuli, sillä hän ei katsonut ihmisten muotoa … eikä sitä, mihin kirkkokuntaan tämä kuului. Hän siunasi kodittomat maailmankiertäjät punamekkoisine apinoineen. Hän tuli palvelijansa, entisen papin luo, huolimatta siitä, ettei tällä enää ollut ulkonaisia virkamerkkejä, kappaa ja kaulusta. Hän ei työntänyt luotaan, niinkuin kirkko oli tehnyt. Vapahtaja katseli elämää syvemmälti … iankaikkisuuden valossa.
Niin. Elämän arvo ja sisällyshän riippuivat siitä, millä mielellä ihminen sen eli. Ei siinä merkinnyt ulkonainen asema yhtään mitään, Mutta ihmiset eivät lyhytnäköisyydessään nähneet pintaa syvemmälle. Heistä oli pääasia olla huomattu, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, suurten tulojen omistajana. Elämän sisältö, sen henkinen puoli jäi sivuasiaksi. Ihmiset tekivät jyrkän eron esimerkiksi pastori Skarpin ja viulunsoittaja Janne Flyktin välillä. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että edellinen oli pappi, kantoi kappaa ja kaulusta, jälkimmäinen vain kuljeksiva soittoniekka, jonka takki oli liian ahdas, housut liian lyhyet ja kengänkannat arveluttavasti kuluneet. Ihmiset katsoivat yksinomaan ulkokuorta. Yksin niinkin harvinainen ihminen kuin pastorska Seger oli tässä suhteessa ympäristönsä kaltainen. Hänen käytöksensä oli muuttunut, kun hän oli saanut kuulla köyhän soittoniekan olleen kerran pappina. Mitä se itse pääasiaan kuului? Hänellä oli yhtä suuri arvo ihmisenä nyt kuin ennen pappinakin. Niin, vielä suurempikin, sillä nyt hän oli päässyt Vapahtajaa lähemmäs kuin koskaan ennen.
Tässä juuri muodosti Vapahtaja niin suuren poikkeuksen kaikista muista. Tässä hän kohosi niin paljon korkeammalle muita ihmisiä. Tämän vuoksi hän oli keskushenkilö, sillä hän ei tarkistanut mielipiteitään sen mukaan seisoiko hänen edessään yleistä kunnioitusta nauttiva fariseus, vai halveksittu publikaani. Hän oli yläpuolella ns. "yleisen mielipiteen". "Tämä meni kotiansa hurskaampana kuin se toinen." Sillä arvostelulla hän ilmaisi henkisen ylevämmyytensä. Jo senkin vuoksi hän oli enempi kuin ihminen, jumalallinen, Jumala.
Sillä sellainen mies, joka ei sekunniksikaan taipunut yleisen mielipiteen hallittavaksi, vaan kulki omaa ylhäistä tietänsä, oli yläpuolella kaikkien muiden. Hän oli Jumala ihmisten keskellä.
Marakatti pisti päänsä isäntänsä povesta. Huoneen hämärässä erotti Janne Flykt, että se katseli häntä. Se valvoi ja sillä oli vaistomainen tunne, että joku toinenkin valvoi. Se tunsi halua mennä tuon toisen luo, sillä sitä peloitti tuo omituinen, jyrisevä ääni, joka kuului toiselta puolen huonetta. Se kaipasi turvaa. Nukkuva ei voinut sitä sille tarjota.
— Fidelio! kuiskasi Janne Flykt, ja yhdellä hyppäyksellä oli apina hänen luonaan. Se kietoi karvaiset kätensä hänen kaulaansa ja painoi pienen päänsä hänen rinnalleen. Se oli niin onnellinen ja tyytyväinen. Sen ei tarvinnut enää pelätä. Sen seurana oli valvova ihminen.
Janne Flykt silitti selkää ja hyväili sen pientä, pyöreää päätä. Karvaiset kädet puristautuivat lujemmin hänen kaulaansa. Pikku eläinparka ihan värisi onnesta. Pikku raukka! Porra oli kyllä hyvä isäntä, mutta hän aina muistanut, että hänen pieni suojattinsa kaipasi enemmän osanottoa ja hyväilyjä.
Hetken kuluttua irtaantuivat karvaiset kädet Janne Flyktin kaulasta ja Fidelio nukkui tyytyväisenä hänen käsivarrellaan.
III
Pienen syrjäkadun varrella, matalassa puurakennuksessa, jonka laudoitus oli ikkunain alapuolelta pahasti pullistunut ulospäin, asui portinpieleisessä huoneessa Johanna Flykt pienen poikansa kanssa.