Huone oli matala, seinäpaperit rikkinäiset ja katto mustunut, mutta kuitenkin teki se kodikkaan vaikutuksen. Johanna oli saanut sen hauskannäköiseksi, vaikka köyhyys oli painanutkin siihen leimansa. Huonekalut olivat vaatimattomat: pari, kolme yksinkertaista tuolia, vanha, huutokaupasta huudettu pöytä, pakkilaatikoista kokoonpantu leposohva, jota värikkään ruudukaspäällisensä vuoksi olisi luullut arvokkaammaksikin, jollei toisesta päästä olisi näkynyt tavaramerkillä leimattu laatikon syrjä. Sen oli Janne Flykt valmistanut vähää ennen matkalle lähtöään. — Ainoana muistona entisiltä ajoilta oli Johannan flyygeli. Se vei melkein puolet huoneen pinta-alasta, mutta sen alla olikin pikku Pentillä hauska leikkiä. Se teki vuoroin tavaramakasiinin, vuoroin veturitallin virkaa. Sen tavaramakasiinina ollessa istui Pentti sen alla leikkikalujensa takana, jotka hän oli kerännyt yhteen kasaan. Ja sittenkös alkoi tavarain lajittelu! "Riisiryyniä yksi säkki, B-merkkistä, mannaryyniä kaksi säkkiä, saippuaa kolme laatikkoa ja köyttä viisi kimppua. Mutta missä se manilla nyt viipyy? Tämähän on paljasta hamppua!" Ja hieman äkeissään kuin kauppias Blomin makasiinimies, Paksu-Iisakki, heitti Pentti kerälle kierretyt käärenuoranpätkät flyygelin takajalan juurelle.
Mutta kun soitto-koneen alusta muutettiin veturitalliksi, kävi siellä kerrassaan toinen leikki! Äidin kaulauslauta jakoi sen silloin kahteen osaan, ja vuoron perään lähti ja tuli vetureita. "Satayksitoista ajaa sisään, pii-ii-i!" Pentti konttasi toiseen pilttuuseen ja puhki siinä kuin ainakin höyryveturi, sihisten ja suhisten. Hetkenkuluttua ajoi satayksitoista ulos. Se oli määrätty postijunaa viemään. Mahtavasti puhkuen se kulki kääntöpöydälle. Käännös suoritettiin — säännöllisesti aina ovensuuta kohti, koska sinnepäin oli enemmän tilaa,— ja kimakasti kiljahtaen ajoi satayksitoista asemalla odottavien vaunujen eteen. Muutaman hetken päästä se palasi matkakaan hirveän raskaasti kolisten. Sitä olivat kohdanneet monet vaikeudet, joista pahin oli ollut tavattoman ankara lumimyrsky. Suuret kinokset törröttivät vieläkin sen keulalla.
Pentti oli ottanut hampaisiinsa sanomalehden puolikkaan. Se oli olevinaan lunta.
— Äiti, katsopas, tämä on lunta! huusi hän innostuneena ja konttasi "talliin", takoen polvia lattiaan.
Johanna istui ompelukoneen ääressä ja neuloi. Lassilan Gideonin pojan puvulla oli kiire, ja hän oli luvannut sen valmistaa täksi päiväksi.
Hän silmäsi hymähtäen: poikaa, joka seisoi nelin kontin pilttuussaan ja heilutteli huultensa välissä sanomalehden kappaletta.
— Täällä se sulaa, kun on lämmin, puheli Pentti itsekseen ja pudotti sanomalehtikappaleen suustansa.
Johanna huokasi. Poika eli mielikuvitusmaailmassaan. Hän ei tuntenut vielä kodin kovaa kohtaloa. Olihan se edes hauska. Vaikka isompana hän sen luonnollisesti saisi sietää. Olihan nyt jo naapurin poika kiusannut Penttiä pihalla "virkaheitoksi". Pentti oli tullut hämillään sisään ja kysellyt, mitä se tarkoitti. Äidin oli ollut sangen vaikeaa selittää, ettei se tarkoittanut mitään.
"Mutta Kalle nauroi!" oli poikanen vakuuttanut. "Niin … Kalle kun on sellainen iloinen poika."
Pentti saattoi välistä vajota mietteisiinsä. Oli kuin olisi hänen mielikuvituksessaan häämöttänyt joku tuntematon, musta onnettomuus, jota hän ei jaksanut käsittää.