"Äiti, miksi isä ei enää saarnaa?" oli Pentti kysynyt eräänä päivänä. Siinä oli ollut uusi pulma. "Isällä on nyt muuta tekemistä." "Mutta isähän on pappi!" Poika oli osoittanut seinällä riippuvaa valokuvaa, joka kuvasi Jannea vastavihittynä pappina. "Niin, niin, mutta isällä on nyt muuta tekemistä." Poika oli vaipunut mietteisiinsä. "Minusta on paljon hauskempi saarnata kuin soittaa viulua", oli hän lausunut vakavana.
Niin. Hauskempi kai se olisi Jannestakin, mutta kun täytyi…
Johannan kädet vaipuivat hetkeksi alas ja hän tuijotti alakuloisena eteensä. Siellä vaelteli hänen rakas raukkansa ympäri kolkkoa maailmaa, ainoana toverina isävainajan lahjoittama viulu. Hyvä Jumala! Kyllä oli elämä sentään kummallista!
Hän ryhtyi jälleen neulomaan. Takissa oli vielä paljon työtä, ja kello kävi jo kolmea. Lassilan Kustaava saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla pukua hakemaan.
Pentti oli kyllästynyt veturina-oloon. Hänellä oli toiset tuumat. Hän halusi leikkiä pappia.
— Äiti, isän liivit! Minä rupean papiksi taas.
Johannan piti kesken kiireensä hakea käsille Jannen kauhtanaliivit. Ne olivat jääneet myymättä ja olivat yksin jälellä Jannen papinpuvusta.
— Tuossa on. Pidä kauniisti.
Mutta poika ei ollut vielä tyytyväinen. Hän halusi liperit myös.
Johannan täytyi hakea nekin.