Johanna sieppasi potkivan pojan syliinsä ja nosti hänet korkealle ilmaan.
— Nyt saa seurakunta nauraakin! Meillä on niin hauskaa, niin hauskaa!
Pikku "pastori" unohti vakavat tehtävänsä ja katseli äitiään hämillään. Mikä nyt tuli, kun äiti oli noin iloinen? Hän ei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä häntä tuollaisena.
— Tuleeko isä kotiin? kysyi hän, kun Johanna oli laskenut hänet lattialle.
— Ei vielä, mutta kohta. — Isä on lähettänyt meille rahaa!
Sen ymmärsi Penttikin. Hän oli tavallisesti saanut rahanpyyntöihinsä surullisen vastauksen: "Ei äidillä nyt ole."
— Nyt saa Penttikin viisi penniä! Ja Pentti menee seinärahalle Kallen kanssa ja voittaa markan, koko markan, puheli hän ja tepasteli toimessaan edestakaisin. Ovi kävi, ja ystävällinen vanhan miehen ääni lausui:
— Vai seinärahalle? Joko sinä olet niin pitkällä?
— Voi, Meri-Kustu, päivää, päivää! Käykää istumaan! Tulittekin oikeaan aikaan. Me olemme täällä Pentin kanssa niin iloisia, että melkein lennämme.
Meri-Kustu pyyhki harmaata partaansa, ja hänen silmänsä säteilivät.