— No mikäs ilo se nyt on, kun siivistä on suurin suru?
— Janne on lähettänyt rahaa! Satakahdeksankymmentäviisi markkaa! Ja kirjeen, kaksi arkkia pitkän kirjeen!
Johanna meni hellan luo ja asetti kahvipannun tulelle.
— Nyt me pidämme pikku kekkerit, Meri-Kustu. Onhan meillä syytä, vai mitä?
Meri-Kustu muhoili.
— Kyllä näkee, ettei Roslundin patruunan tyttärestä ole kaikki komeilemisen halu vielä loppunut.
— Mitenkä niin?
— No kun heti tuhlaamaan, rahoihin käsiksi päästyään.
— Vai tuhlaamaan! Onpas tämäkin nyt tuhlausta! — En ole kahteen päivään raskinut kahvia keittää, kun on pitänyt puita säästää, mutta nyt keitän.
Hän puuhaili onnellisena hellan ääressä.