Meri-Kustu silitteli pojan päätä. Hän oli aina ollut epätietoinen, kumpaanko tämä oikeastaan tuli, isäänkö vai äitiin. Mutta nyt hän sen vasta ensi kerran huomasi: poika tuli ilmeisesti isäänsä. Tuollainen omituinen, omassa maailmassaan elävä oli Jannekin poikasena ollut.
Meri-Kustu huokasi. Hän muisti niin hyvin sen ajan, jolloin Janne oli auttanut häntä kirkonlämmityksessä. Siitä oli jo pitkä aika. Nyt hän olisi paremminkin apua tarvinnut, sillä seitsemäskymmen oli jo loppupuolessa.
— Oli se sentään sekin … hyvänen aika, puheli hän ja pudisteli harmaata päätään, kun erottivat miehen ilman syytä … ihan ilkoisen ilman. Minä en ole voinut Skarpin pastorille leppyä sen jälkeen. Sillä hänessä se suurin syy oli.
Johanna laitteli kahvikuppeja kuntoon.
— Mitäpä niistä … vanhoista, surullisista asioista, huokasi hän hiljaa.
— Niin vain, mutta minä en voi sille mitään, että sydäntäni vieläkin kääntää, nähdessäni pastori Kallion hääräilevän Jannen virassa. On se nyt tuurissa, mutta niin on minusta kuin pahanen priki nelimastoisen fregatin rinnalla. — Sydämellä se näkyy sentään olevan tuomiorovastillakin. Kyselemään pakkaa, miten Janne nyt jaksaa. Viime sunnuntainakin jumalanpalveluksen loputtua tiedusti, mitä hän nyt puuhaa. "Soittelee maailmalla ja tienailee komeasti. Kyllä se poika perheensä elättää virattakin, mutta ei taitaisi Skarpista olla suutariksikaan, jos kappa naulaan ripustettaisiin."
— Sanoitteko juuri niin?
— Sanoin! Suututti vähän tuommoinen osaaottava kysely, joka on paljasta poleerinkia alusta loppuun. — Lättmatruuseja ne ovat kaikki Jannen rinnalla, niin tuomiorovasti kuin Skarp ja Kalliokin.
— Kyllä te olette…
— Olen mitä olen … mutta en minä ole turhaan kolmeakymmentä vuotta saarnoja kuunnellut. Vanhaa laputusta kaikki tyynni. Ei mitään uutta… Toista oli kun Janne saarnasi. Se oli kuin pasaatissa purjehtimista, niin kirkasta ja selkeää, että tuli oikein hyvä olo. Mutta nämä luovivat ja manöveeraavat ja tulevat kuitenkin ahteri edellä satamaan.