Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.
— Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista … muista kukista se on minulle rakkain!
Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut! Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista. Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa…
Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.
— Onnea nyt teille ja … Jumalan siunausta!
Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.
— Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.
Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.
— Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän katseen.
— Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!
Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.