Laitalaiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta saapuneet oman nurkan poikaa puolustamaan.
Postimestari Lentzin valtasi epätoivo. Jos tuota menoa jatkui, jäi
Roos auttamattomasti jälkeen.
Hän ei saattanut enää kuunnella, vaan palasi sakaristoon. Siellä oli hiljaista ja rauhallista. Entisten tuomiorovastien kuvat katselivat häntä totisina kehyksistään.
"Harhaoppinen." Niin hän oli sanonut ja oli sitä mieltä edelleenkin. Mutta eikö hänkin ollut harhaoppinen näiden vakavien kirkkoruhtinaiden edessä?
Tuossa oli tuomiorovasti Bång, lihava, tukeva mies, jonka sileäksi ajellut kasvot uhkuivat tervettä ja sitkeää tarmoa. Pietisti kiireestä kantapäähän.
Nuo kasvot eivät hyväksyneet hernhutilaisuutta. Sen näki jo leveästä otsasta, johon oli kuin kirjoitettu kaikki Sinain vuoren käskyt.
"Hillitse lihaasi!" Eikö hän ollut kerran huudahtanut niin saarnassaan, kun eräs nainen oli ruvennut ääneen valittamaan Vapahtajan verikuolemaa katsellessaan.
Postimestari muisti sen. Siitä oli kulunut pian kolmekymmentä vuotta. Mutta siitä alkaen hän oli pitänyt kirkon pappeja sokeina ja heräämättöminä. Eivät ymmärtäneet evankeliumin ydintä.
Missä oli ero paavilaisuuden ja oikean evankelisen uskon välillä? Sitä ei ainakaan voinut päättää noista toistensa vieressä olevista kirkonmiehistä, joista kolme oli katoliselta ajalta. Vain puku oli erilainen, mutta kasvonpiirteet … niitä tummensi Mooseksen varjo.
Niin… Näiden miesten edessä hänkin oli harhaoppinen, kannattaessaan hernhutismia. Ne olisivat jokikinen tuominneet sen vääränä, epäraamatullisena.