— Tulehan vain … arastelematta.
No mutta! Ei, se ei voinut olla mahdollista! Taivas sentään! Näkikö hän unta —?
Piispa!
Hän nosti hätääntyneenä lakkiaan. Hän oli soittanut piispan huvilassa aavistamatta mitään!
Nyt selvisi palvelustytönkin kummastusta herättävä katse: hän oli tuntenut hänet kaupungista.
— Suokaa anteeksi, sopersi hän hämillään. — Minä vakuutan, että olin kerrassaan tietämätön talon asukkaista.
— No älähän nyt huoli… Oli hauskaa, että tulit. Minä olen sinua monesti muistanut, poika riepu.
Piispan ääni väreili lämpimänä. Oli kuin olisi Janne Flyktin äkillinen ilmestyminen riisunut häneltä tuon hänelle niin ominaisen jäykkyyden, joka sopi kyllä hyvin tuomiokapituliin. Täällä hän oli kuin joku maalaisukko, luonnollinen ja vaatimaton.
Piispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti kalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja. Paperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly peräseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti ovessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin siedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.
— Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui piispa viereiseen huoneeseen.