Tuo puhetapa "niin kovan" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui tuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti rinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin se teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin huokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.
Janne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen sanottavaa.
— Niin … katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä koskaan on ollut.
Janne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.
— Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta, tyrannimaisilta, mutta … katsos … meidän yläpuolellamme oli kirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.
Kun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen tuolissaan:
— Sillä … katsos … minä en ole sen jälkeen enää tuntenut pastori Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, ihmistä, olen ajatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia mielipiteitäänkin.
Kumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut selväksi itselleen.
Hän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja lausui:
— Niin … ne ovat surullisia muistoja … meille molemmille.
Minä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut
sinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin.
Esimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?