Janne Flykt oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Hän makasi penkin selustaa vasten ja hänen katseensa hämärsi. Tuomiokirkossa oli usvaa. Alttari kuumotti vain kuin savun sisästä. Hän erotti Vapahtajan kasvot. Ne hymyilivät hänelle. Vapahtaja ei nuhdellut, vaikka kirkossa olikin savua. Hän ymmärsi, ettei syy ollut hänen… Kas, kas! Niin … isoäitihän se oli … messinkihakainen virsikirja kädessä! … Mutta nyt! — Nyt vihlaisi pahasti. Tuntui kuin olisi rautainen käsi rutistanut koko sydämen, pusertanut siitä viimeisen veripisaran… Ah! Nyt helpotti… Tähtiä lensi vain ympäri … kauniita ja loistavia … ja sinistä, ääretöntä avaruutta vasten loisti Vapahtajan kuva säteilevän kirkkaana… Jossakin kaukaisessa etäisyydessä soivat urut, ja sointuva miehen ääni veisasi: "Olkoon Herra sinunkin kanssas." Se tuli kaukaa, mutta samalla kuitenkin aivan läheltä… Niin … niin … hänenkin … köyhän … jolta oli viety kaikki … Herra … Vapahtaja… Oi!…
* * * * *
Kun tuomiokirkon vanha vahtimestari Esaias Kamulan kanssa tuli sakaristosta kirkkoon jumalanpalveluksen päätyttyä, huomasi hän yksinäisen miehen muutaman penkin korvassa.
— Katsopas, tuonne on uinahtanut joku väsynyt sanankuulija, huomautti hän Kamulalle. — Menepäs herättelemään, jotta saadaan mies pois ennenkuin ruotsalaisia rupeaa tulemaan.
Kamula meni. Hän tunsi miehen. Sehän oli pastori Flykt, joka oli istunut tuon penkin korvassa.
— Pastori, ihmiset ovat menneet…
Hän säpsähti. Mies tuntui niin kumman veltolta. Hän silmäsi Janne Flyktin kasvoja ja hänelle selvisi kuin salaman välähdyksessä koko asia.
— Vahtimestari, vahtimestari! huusi hän hätääntyneenä.
— No mikä nyt? Vahtimestari kiiruhti paikalle.
— Se on … pastori Flykt, änkytti kirkonlämmittäjä ja hänen leukansa jäi velttona riippumaan rinnalle.