Laukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:
— Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja … Jumalan siunausta.
Laukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle paikalleen.
— Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän saa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu, ja toinen varakkaasta, komeasta kodista.
Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä läpi.
— Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi jälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. — Minä kun olen onnen poika!
Hän iski silmää Lassilan Gideonille.
— Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. — Minä jo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla on vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.
Janne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian vakavasti. Hän nousi lähteäkseen.
— Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä vain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu, ennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.