Matti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden puupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa vuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.
— Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän kuin minä yhdellä saarnalla.
— Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.
Matti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli jälleen kappojen kimpussa.
— Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen lahjoja.
Viimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti kateuden soraääni'.
— Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta, jonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia pukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin lontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen… Vanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle tuoliinsa.
Onko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin ovat ruvenneet käymään kirkossa?
Skarp nousi sylkemään.
— En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.