Janne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja tervehti tätä sydämellisesti.
— Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.
Janne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista loisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti vahtimestaria.
— Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat puhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta kirkko on elämän temppeli.
Vanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne Flyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä kieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan, jotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai liikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin erikoista se oli… Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä? Siinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen… Janne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin kasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä vuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan kappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella, olivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille papeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin kauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli muissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä kassakaapin sisältöä.
— Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa liikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi päättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan tehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.
Meri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan kamiinia.
Jaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?
— Minä.
Meri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi: