— Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me tietysti otamme?
— Niin.
Kandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan. Tuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi vanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka toimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.
— Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!
— Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.
Janne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin pitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.
Urut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin käsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina. Ja jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:
"Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan
Täss' ajassa muuttelevassa,
Niin voimaa saamme me tottelemaan
Myös käskyssä vaikeimmassa,
Ja työmmekin toimella toimittamaan,
Niin kauan kun päivämme kestää."
Se oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi syvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta kuin "Hör, I Orphei drängar!" ja "Drick ut ditt glas!"
Virsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.