Tuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui olevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt. Hän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen hän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla korkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine pilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.
Mutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta käsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei kupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua. Enkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi parhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti tavallisesti istui.
Niin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen rinnallaan Johanna.
Janne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?
Näki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin kumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Hän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne oikealla hartaudella?
Hän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt hän sai sanoihin oikean sävyn.
Ne pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi vuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.
Seurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni: