"Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy? Mutta Sinullahan on anteeksiantamus, että Sinua peljättäisiin."
Synnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja urut rupesivat soittamaan "Herra, armahda!" Seurakunta yhtyi siihen, ja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta lapsuuden ajalta.
Hän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä — aivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli häntä ja hymyili. "Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?" "Olen, Herra!" "Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?" "En, Herra." Vapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi nuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.
Janne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä soi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän tahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan, jossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: "Voi, lapset! Miksi kristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso, minähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi."
— Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui kirkossa "Gloria", "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"
Janne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa laulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset koskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla hienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.
Oli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori pappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja lasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille auringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin safiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään ympärille.
Ja taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui kirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen Vapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien kanssa:
"Maan pääll' on rauha riemuisa,
Meill' ystäväks' tul' Jumala,
Siit' aina iloitsemme."
Vanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman värin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden sitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: "Aika on iloa ja elämää varten!" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha kirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen kukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja sävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa…