Niin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut satoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona, kukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen vuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja kodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi olivat pitäneet suurta ääntä kirkon "maailmalla saastuttamisesta", tunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria erinomaisesti.
Alttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä käveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen saarnavuoronsa.
Saarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka alttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut entisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta se ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.
Pastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon loi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo viepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa elämään!
Jo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa oli ehtinyt muodostua:
— "Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee niinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!"…
Vanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen harmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä. Kauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin, joka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää yllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi niitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja niiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.
— "Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen häpeätänsä nähtäisi."
Voi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli heitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan ollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen katseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat paljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran syrjässä ja sitten — nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa ja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.
Seurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää, että pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan selvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.